Elämänmittainen koulutus

Pohdiskelin vähän sitä että minulla on ollut ja on erilaisia mielenterveysongelmia. Se on surullista ja olen pettynyt elämääni. Joudun kärsiä henkisissä tuskissa ja aina ajoittain todella raskaista sellaisista. Mutta toisaalta ymmärsin jotakin, minkä tähden tämä on vain hyvä asia.

Se on hyvä asia koska tällä tavoin tiedän hyvin paljon erilaisista mielenterveysongelmista. Minua ei ole koulussa koulutettu siihen mutta elämä on kouluttanut minut. Vielä tässä vaiheessa kun sairastan, en voi ymmärtää mielenterveysongelmia täysin ja objektiivisesti totuudenmukaisesti, mutta sitten jos ja kun paranen niistä, minulla on koulut loppuun käyty ja elämänmittainen kokemus tästä "ammatista".

Esimerkiksi tässä yksi päivä kun takauma jylläsi päällä ja ympäristö tuntui muuttuvan kaksiulotteiseksi (vaikeata selittää tarkemmin miltä tämä tuntuu), havahduin siihen että minun täytyy järjestellä tavarat symmetriaan ja siististi ja siivota sotkut pois. Tälle on diagnoosi, OCD. Pohdin, onko tällaisella dissosiaatiolla ja OCD:llä jokin yhteys kenties, vai jotakin muuta? En nyt osaa hahmottaa. (Aivot eivät minulla välillä toimi kunnolla, sekin liittyy traumaani. Äidin kanssa kun juttelen toisinaan puhelimessa, hän ei välillä tunnu ymmärtävän puhetta ja hänen on haettava välillä sanoja että saa selkeitä lauseita muodostettua. Tunnistan tätä vastaavaa käsitteiden ymmärtämisen vaikeutta itsestäni - aivot sökönä traumoista.) Käsityskykyni tuntuu hiljakseen laajentuneen ja ajatus on koostuneempaa minulla nykyään.

Tänään kävimme porukalla ulkoilemassa täällä osastolla. Oli ihan mukavaa hiljakseen vaellella ja samalla jutella hoitajalle kaikesta. Havaitsin, että ympäristö näyttää todellisemmalta. En voi kun vain sanoa, miten ihanalta tuntuu, kun kaikki tuntuu todelliselta ja että sinä itse elät ja olet olemassa. Se tuntuu äärimmäisen hyvältä ja terveeltä. Sellaisesta ei ole tiennyt aiemmin mitään kun dissosioi rankasti.

Tiedän myös jotakin lääkityksistä, miten toiset lääkkeet pahentavat oireita ja toiset auttavat. Minulle on kokeiltu erilaisia lääkityksiä kunnes on päädytty Leponex-nimiseen antipsykoottiseen lääkkeeseen. Huomaan, että tällä lääkkeellä on hyötyä, vaikka aiemmin olin kaikkia antipsykootteja vastaan. Minulla tulee vähemmän ja vähemmän rajuja takaumia kun syön tätä lääkettä. Se antaa tavallaan lomaa traumojen käsittelyyn, etten jatkuvasti 24/7 vello takauman kourissa.

Takaumia on viime päivinä, kenties viikon sisään, ollut vähemmän ja vähemmän vaikeita kuin esimerkiksi viime syksynä. Minua ei enää hävetä se minkälaisia kiihkeitä tunteita tunnen takauman yhteydessä (kun pään sisällä olen jossain aivan muualla, sängyssä makaamassa, raiskattavana, ja kiihotun väkisinkin siinä ja samalla olen jumiutunut ja peloissani ja silti samalla olen todellisuudessa paikassa jossa mitään tällaista ei tapahdu mutta en voi tunteilleni mitään ja suoraan sanottuna panettaa hyvin ahdistavalla tavalla ja se on kiusallista kun se ei liity yhtään mitenkään niihin ihmisiin keitä täällä on ympärillä). Eli uskallan käydä nyt, viimeinkin, tunteeni ja ajatukseni läpi, jopa kiihotuksen, ilman häpeää. Mutta sitä kiihotusta on nyt ollut paljon vähemmän myös, onneksi. En osaa oikein sanoa, miksi.

Nyt on hiukan masentunut olo, liekö lapsuuden masis noussut pintaan taikka sitten olen bipolaarinen ja maniajakso päättyi ja tuli tilalle masennus. Tavallaan kyllä tämä tuntuu rauhoittavalta (olen ollut kovin levoton) ja miellyttävältä melankolialta sekä siltä että masennuksen tunteet purkautuvat jotta voin kokea jälleen aidompaa iloa ja terveyttä.