Kirjoituksia lapsuusvuosilta tähän asti

Mau. En sanonut mitään muuta. Olin taas kissana etten likaa ihmiskäsiäni. Kissantassut voi aina ottaa pois sen jälkeen kun isä käskee koskemaan sitä. Otin ne tassut varoen pois ja heitin johonkin piiloon. Kukaan ei saa nähdä tassujani. Sitten ne tietäisi mitä isän kanssa teen. Ja se on ehdoton salaisuus.

Olin kuusivuotias ja ylpeä kun olin niin hyvä taiteilija jo nyt. Isä ripusti seinille kissaprinsessoja joita piirsin päiväkodissa. Niillä oli selkä köyryssä ja häkkäräväkkärä häntä. Siltä se tuntui aina, kun oltiin isän kanssa kahden, että pyllyni on häkkäräväkkärä.

Äiti oli etäinen ja surin sitä, mutta kerran hän piirsi minulle piirustuksen jonka sain värittää. Sydän läikähti ilosta. Äiti ottaa jotain kontaktia!

En osannut rauhoittua aloilleni oikein. Minun piti aina olla menossa. Piirsin kissojen lisäksi torahampaisia kaloja. Aikuinen minä joka nyt muistelee sitä, ei ole varma, mitä torahampaiset kalat tarkoittivat. Mutta kissaprinsessa oli paras ja ykkönen koska sillä oli kruunu päässä. Halusin aina olla paras kaikessa. Ehkä sitten vanhempanikin rakastaisivat minua.

En tahtonut leikkiä muiden lasten kanssa. Koin olevani viisaampi kuin aikuiset. Keskityin täydellisesti piirtämään ja unohdin kaiken muun ympärillä.

Halusin olla kuvataiteilija. Kuulemma ne saavat paljon palkkaa jos ovat hyviä, äiti tiesi. Tahdon olla sellainen. Lahjakas kuvataiteilija.

Toisinaan olin raivoa täynnä minun ja isän yhteisten leikkien takia. Toisaalta olin ihastunut isään ja toisaalta vihainen kun jouduin olla kissa öisin. Heitin kaikenlaisia esineitä ympäriinsä mitä sain käsiini. Rikoin kaukosäätimiä ja sellaista. Kerran vanhempani laittoivat minulle säkkituolin roikkumaan portaikosta niin että sain purkaa raivoni siihen. Olin niin kiitollinen kun hakkasin ja potkin ja päästin kaiken ulos. Kun olin rauhoittunut, tunsin oloni surulliseksi koska äiti ei ollut halaamassa. Hän vain katseli yläkerrassa televisiota eikä piitannut minusta.

Joskus öisin tuijotin kaappia joka oli sänkyäni vastapäätä. Se näytti Möröltä. Mörköä pelkäsin aina, että se tulee huoneeseen. Katselin sitä kauan ja tunsin pelon ja katselin lisää, tutkien. Lopulta alkoi pelottamaan liikaa ja lopetin ja kävin unille.

Ukki oli tappaja ja hirviö. Mummi taas oli kaunis ja ihana, ajattelin. Vihasin ukkia. Yhdistin aina sanan ukki, ukkoseen. Ukki oli kuin ukkosen jylinää. Väkivahva ja tuhoisa mies. Toisaalta isän ja enon ja muiden sukulaismiesten rinnalla saatoin edes vähän kunnioittaa häntä. Muuthan olivat säälittäviä. Heikkoja, mielestäni.

Äiti ja äidin sisko piilottelivat selkäni takana kun kohtasin ukin raivon. Minulla oli kädet lanteilla ja jalat hivenen harallaan. Olin harjoitellut tietoisesti tätä asentoa. Se oli minun tahdonvoima-asentoni. Ei, et satuta äitiä etkä tätiä. Ukki seisoi hievahtamatta ja myrkyllisin silmin tuijotti kun pieni tyttö ei pelkää häntä.

Tykkäsin välillä olla kissa. Kissat ovat kauniita. Haluan olla malli tai missi. Olin jo varhain oppinut naisen arvon kauneudessa. Halusin olla arvokas. Mutta Barbeja vihasin. Niille vain tehdään mitä tahansa ja ne vain ovat ja tyytyvät osaansa. Vihasin niitä.

Sitten äiti leikautti minulle polkkatukan ja muutuin. Surin sitä kun menetin pitkät kauniit hiukseni. Minä taisin siinä jossain välissä jostain syistä menettää tyttömäisyyteni. Vihasin uusia hiuksiani ja ajattelin että äiti oli varmaan kateellinen tai sitten halusi tehdä minusta kopionsa. Joka tapauksessa vihasin niitä.

Vuodet vierivät. Olin murrosiän kynnyksellä. Silloin sekosin. En saata kuvailla sitä edes. Se oli täyttä hulluutta. Minun vartaloni muuttui. Nyt minulla oli sitten pojan hartiatkin ja tukkakin lyheni jälleen. En tiennyt oikein mitä sukupuolta olen. Olin hyvin kaukana siitä kauniista pienestä tytöstä joka leikki missi- ja mallileikkejä peilin edessä, lentosuukkoja lähetellen. Hymyilin epämääräisesti tauotta - en vain saanut sitä hymyä naamaltani - ja se oli tietysti isäni hymy. Nyt en enää ollut kissa muutenkaan. Olin koira.

Läähätin ilmaistakseni hermostuneisuutta ja ulvoin kuutamoon tuskasta kun isä teki sitä taas. Olin nelinkontin ja muutuin koiraksi etten sekoa täysin.

Piirsin koiria, toinen toisensa perään. Niillä oli joskus isän ilme. Isäkin oli nyt koira.

Surin syvästi ulkomuotoani. Se oli suurimpia suruni aiheita.

Niistä vuosista en muista paljoakaan, mutta tiesin lopulta mitä kissaleikit ja öiset leikit tarkoittivat ja yritin vain painaa asian taka-alalle, onnistuen. Elin täydessä amnesiassa, mutta täytyy sanoa, että hullu olin. Luokan outo ja rumin tyttö joka haisee ihan hieltä ja on äärettömän ujo.

Alakoulu lusittu, seuraavaksi yläkouluun. Menin kuvaamataitoluokalle ja bestikseni samalle luokalle. Olimme kuin paita ja peppu yhdessä. Meillä meni lujaa. Koulun käytävässä huusin niin kovaa kuin lähti, olen teinipervo! Vitsailin että bestis, älä raiskaa, kun hän repi minua takista. Kävimme yökävelyillä ja joskus silloin yhdeksännellä luokalla maisteltiin alkoholia ensimmäisen kerran kunnolla. Kaaduin ja ulvoin naurusta, miten hauskaa oli.

Kotona kaiken tämän ajan oli öisin entistäkin omituisempaa. Olin tottunut tähän tunteeseen jota nimitän tummaksi empatiaksi - kun isä tulee huoneeseen. Se tuntui pehmeältä, sumealta ja mustalta. Sitä tunnetta on hankalaa pukea sanoiksi. Kaikkea tapahtui, en muista sitä tarkasti. En vielä. Muistan vain romantiikan.

Lukiossa olin hyvin pakkomielteinen ulkonäöstäni, halusin sen epätoivoisesti takaisin. Tuijotin välitunneilla vessassa peiliin tuntikausia. Meikkasin. Hankin söpöt punaiset permiskiharat. Olin silloin kai hyväksikäyttäjieni mielestä seksikäs ja söpö samanaikaisesti.

Haaveilin epätoivoisesti myös tyttörakkaudesta. Varsinkin eräästä tytöstä kemiantunnilla. Vaihdoimme katseita ja hymystäni varmasti näki että olin kiinnostunut. Edelleen on vähän epäselvää tunsiko hänkin jotain mutta luultavasti ei.

Sairastuin psyykkisesti lopulta ja lukio piti keskeyttää. Ehdin käydä sitä suunnilleen puolet. Maalasin seinälle suurella tekstillä että tässä asuu huora, tai jotain vastaavaa. Isä soitti poliisit paikalle kun riehuin. Riitelimme paljon kotona. Vanhempani sanoivat minua houkutuslinnuksi kun olin vähissä vaatteissa lähtemässä ulos. Tunsin oloni halvennetuksi.

Lopulta sitten päädyin osastohoitoon. Siitä alkoi muutos elämässäni. Korjaan kaikki elämäni epäkohdat.

Ja tässä nyt sitä ollaan. Meni jotakuinkin kuusitoista vuotta siitä romahduksesta tähän pisteeseen. Nykyään fanitan taas kissoja. Koirat on unohtuneet. Olen taas enemmän tyttö kuin mikäkin epäsikiö. Oikeammin nainen. Ja rakastan aikuisia kasvojani ja kehoani. En tiedä miksi mutta on niin ihanaa olla aikuisessa kehossa. Lopultakin olen kaunis taas. Kaikki alkaa näyttäytyä kirkkaana. Olen selviytynyt erinomaisesti jostain todella haasteellisesta ja minulla on syytä olla ylpeä itsestäni.

Nyt jatkan elämää. Elän sitä, oikeasti. Ei leikisti.