Julkisuushaaveilua

Pohdiskelin jälleen kerran vakavissani sitä että voiko unelmani vielä toteutua ja pääsisin jotakin kautta julkisuuteen? Heti ensimmäiseksi haluan mainita teille, jotka ajattelette että julkisuuteen haluavat vain huomionkipeät persoonat jotka tahtovat paljon rahaa ja mainetta, ei se kaikkien kohdalla aivan niin ole. Olettaisin ainakin että osa julkkiksista haluavat yksinkertaisesti tehdä sitä ammattia jonka ovat valinneet ja kukapa ei tahtoisi menestyä omassa ammatissaan? Eli menestymisestä tässä ammatissa seuraa välittömästi julkisuus.

Olen lapsesta saakka halunnut julkisuuteen. En osaa antaa oikein mitään järkevää vastausta siihen, jos minulta kysytään, miksi. Halusin vain. Tahdoin olla etenkin kuvataiteilija. Kysyin lapsena äidiltäni, paljonko kuvataiteilijat saavat palkkaa. Äitini vastasi että hyvin, jos on lahjakas. Silloin päätin että minusta tulee lahjakas kuvataiteilija. Toinen ammattihaaveeni oli yllätys kyllä, oopperalaulaja, enkä kyllä ole ihan varma, miksi juuri oopperalaulaja. Artisti olen myöhemmin elämässäni halunnut olla, sellainen naisartisti joita itsekin mieluiten kuuntelen - se on mielimusiikkiani. Enää ei se kuvataiteilijan ammatti niinkään houkuta vaikka ehdottomasti piirrän lopun elämäni ja se on tärkeä harrastus minulle. Artisti sen sijaan tahtoisin olla.

Elokuvaohjaajan ja käsikirjoittajan ammatti myös pyörii mielessä sekä myös itse näytellä. Sen lisäksi, tämän hetken yksi suosikkejani, kirjailija.

Ajattelin aloittaa siitä, helposta, että kirjoitan ja kuvitan lastensatuja ja aloitan teatteriharrastuksen. 

Pari kertaa olen ollut tilanteessa jossa oli kuvaukset menossa televisioon ja yhden kerran tavannut osastolla erään melko tunnetun vlogaajan. Ja voi, se suorastaan mystinen vetovoima tähän kaikkeen! Olin aivan innoissani kun olin eräässä turrimiitissä leirintäalueella ja sinne tuli kuvaajat tekemään pienimuotoista dokumenttia. En muista enää kunnolla kaikkea siltä päivältä mutta tunsin että tämä on minun juttuni, tänne kuulun. Ja en koskaan ole tuntenut niin kuuluvani joukkoon kuin siellä silloin. Kun kuvaajat lähtivät ajattelin mielessäni, "ei, viekää pois mut näiden turripervojen luota, haluan teidän mukaan!".

Toisen kerran osastohoidossa ollessani Pitkäniemen sairaalassa missä on luontoa, siellä kuvattiin käsittääkseni jotakin sarjaa. Olin sattumalta kävelyllä ja katselin kiehtoutuneena kun kuvaajat touhusivat. Teki mieli mennä juttelemaan heille mutta pidättelin itseäni.

Sitten tietysti tämä vlogaaja. En kerro kenestä kyse, mutta hänen kanssaan juttu luisti varsin hyvin. Emme kylläkään ystävystyneet tai mitään mutta puhuin hänelle. Tunsin taas olevani tekemisissä julkisuuden kanssa, maagista.

Siitä tulikin mieleeni, eräs toinenkin asia on joka maagisesti suorastaan vetää puoleensa. Pianonsoitto, nimittäin. Minulla on kyky improvisoida pianolla silmät suljettuina niin, että laitan vain kädet koskettimille ja alan soittamaan tunteeni. En tiedä etukäteen, minkälaista musiikista tulee, mutta se kuvastaa aina silloista mielentilaa. Tämä on ihanaa ja terapeuttista. Istun vain pienon penkille, laitan kädet koskettimille ja suljen silmät ja alan soittamaan. Soitin lapsena kahden vuoden ajan pianoa joten sen verran minulla on siitä kokemusta mutta en ole aikoihin koskenutkaan pianoon, paitsi osastohoidossa musiikkiryhmässä missä siellä oli kaikenlaisia erilaisia soittimia. Kotoani löytyy kyllä kosketinsoittimet mutta se ei ole yhtään sama asia, eikä saman kuuloista, kuin pianolla. En muista enää pianonsoiton alkeita tai nuotteja tai mitään.

Tässä muuten siihen liittyen pieni pianoimprovisaatiopätkä!

Minulla on suuri intohimo toteuttaa haaveitani. On mielenkiintoa tehdä ihan kaikenlaista ja oppia uutta. Tahdon toteuttaa itseäni. Rakastan ajattelua ylipäätään. Rakastan aivoja. Ja tahtoisinkin ideoida lisää kaikenlaista ja sitten käytännössä pyrkiä toteuttamaan. Näin varmaan moni julkisuudenhenkilö käsittääkseni kokee, sen intohimon luoda.

En havittele rahaa, se on samantekevää paljonko rahaa minulla on kunhan se riittää elämiseen ja ehkä välillä hemmotteluun ja turhuuksiinkin, mutta en haaveile lottovoitosta tai miljoonien omaisuudesta. Tai perun sanani. Haaveilen siitä kyllä, mutta vilpittömästi siksi että sitten minulla olisi mistä lahjoittaa! Siitä tullaankin hyväntekeväisyyteen.

Hyväntekeväisyys on asia joka on yli muiden. Olen ihan vilpitön ja rehellinen kun sanon että tahdon kaikkein eniten auttaa, lahjoittaa, ja muilla keinoilla auttaa. Musiikilla, taiteella ja elokuvilla voi auttaa. Artistit tekevät tärkeää työtä, muuten meillä ei olisi musiikkia. Kuvataiteilijat tekevät tärkeää työtä, meillä ei muuten olisi taidetta. Juuri tällaisin keinoin tahdon muun muassa auttaa. Olen ikuinen optimisti ja maailmanparantaja.

Tässä päästään vasta kaikkein mielenkiintoisimpaan osuuteen; tiede ja politiikka. Minusta ei ikinä tulisi tiedenaista taikka poliitikkoa, mutta tahdon perehtyä näihin teemoihin myös, ja sitten voisin blogiini kirjoittaa kantaaottavia tekstejä (näiden itseeni liittyvien sijaan kunhan olen saanut ensin itseni kuntoon niin että ajatus ei pyöri vain omassa itsessäni, olen todella minäkeskeinen edelleen, enkä tahtoisi olla) sekä vlogipostauksilla puhua, kertoa, ottaa kantaa, antaa neuvoja ynnä muuta. En olisi eduskunnassa poliitikon ammatissa mutta itseni kohdalla pelkkä maalaisjärki riittänee. Voin puhua kokemuksen kautta pahuudesta ja hyvyydestä ja miksi aina, aina, tulisi valita hyvyys. Voin ymmärtää ihmisen ahneuden, vihan ja ilkeyden päälle koska olen kokenut omakohtaisesti sen kaiken ja tiedän, osaan perustella vielä joskus tarkkaan, miten pahuudessa ja niin edelleen, ei ole mitään mieltä.

Olisi vaan julkisuudessa niin kivaa tehdä kaikenlaisia tsemppauspostauksia, levittää rakkautta ympärilleen! Haluan vain levittää paljon, paljon rakkautta kaikkialle.

Toisaalta voi olla etteivät nämä haaveet koskaan tule toteutumaan. Senkin hyväksyn ihan tyynein mielin. Vaikka olisin loppuelämäni mielenterveyspotilas, hyväksyn myös senkin. Samantekevää kai, me vaan eletään täällä ja sitten kuollaan pois, mitä väliä, miten elämän on elänyt! Naurahdus. Ei harmita, elin minkälaisen elämän tahansa. Haaveiden toteutuminen olisi vain plussaa. Joka tapauksessa voin vaikka loppuelämäni jatkaa somettamista ja blogaamista ja se on varsin hienoa, nautin siitä.