Lapsi on hädissään

Tuntuu taas vaihteeksi aika pahalta, kaikki se kyseenalaistaminen. Pieni tyttö sisällä on hädissään. Kukaan ei kuule. Taannun lapseksi jota ei ymmärretä. 

Yritän ajatella että ihmisillä ei ole hajuakaan. Loukkaa todella syvään tämä. Eilen purskahdin itkuun saamistani kommenteista. Tunnistin sisälläni heräävän pienen tytön. Se heräsi eloon. 

Sattuu todella ja silti yritän olla välittämättä. Toivoa, että ehkä joskus tilanne on toinen. Joko joku joka on ollut mukana matkassa, puhuu. Tai sitten muistan niin tarkkaan että ei enää voi olla kyse valemuistoista.

Tekisi mieli itkeä. Pikkuinen on hätääntynyt. Miten tämän saa loppumaan kun kukaan ei usko? 

Jos minua kuultaisiin... Se olisi helpotus kokonaisvaltaisesti pienelle sekä aikuiselle. En olisi niin yksin näiden asioiden kanssa kuin olen.

Se tuntuu ikäänkuin minut olisi heitetty yksin jonnekin pimeään huoneeseen eikä kukaan halua nähdä minua. Siellä olen yksin muistojen kanssa. Jos joku raottaa ovea ja kerron asioita, hän äkkiä sulkee taas oven ja jättää yksin. 

Jos joku avaisi sen oven ja jättäisi auki tai jopa astuisi sisään... Olisin valossa enkä enää yksin. 

Mutta minut on jätetty selviytymään niin että joudun itse väkivalloin avata sen oven, ja se on haasteellisempaa, kuin että joku avaisi sen avaimilla. 

Yritän vain hyväksyä sen että en voi pakottaa ketään uskomaan. 

(Kuva tekoälyllä.)