Rakas veljeni

Voisin kirjoittaa postauksen minusta ja veljestäni. Veljeni pahoinpiteli minut väkivaltaisesti ja raiskasi useaan otteeseen. Edelleen hän on rakas veljeni, sisareni, kohtalotoverini. Mutta me lopulta kasvoimme erilleen joskus lapsuudessa tai murrosiässä. 

Veljeni oli aina sellainen että meni hämilleen, ei osannut toimia, kopioi muiden käytöstä. Paska mäihä temperamentin suhteen. Minä taas olin itsenäinen. Siksi selvisin. Veli kylmettyi hyvin nuorena. Minä pidin kynsin hampain kiinni kyvystä empatiaan. 

Hänen selviytymisensä on minulle mysteeri. Nykyään kuulemma haluaa auttaa. Se ei oikein kuulosta veljeltä jonka minä tunnen. Esittääkö roolia ja oikeasti on paha sisältä vai onko hänkin sisältä herkkä, pelokas lapsi? Tai kenties ryhdistäytynyt? En veljeäni enää tunne, emme ole olleet tekemisissä vuosiin. 

Veli on ollut minulle rakkain kaikista. Halusin hänen selviytyvän. Halusin hänen voittavan. Uhrauduin hänen vuokseen. Sallin hänen pahoinpidellä minut koska tiesin ettei hän muuten kestä elämäänsä. Onneksi kuitenkaan minun ei enää täydy uhrautua, enkä sitä tekisikään. 

Välillä tajuntaan jysähtää järkytys ja ajatus että hän voi monin verroin minua huonommin. Mutta en tiedä.

Jos minun tarinani on surullinen, on veljeni mahdollisesti vieläkin surullisempi. 

Haluan edelleen että hän saisi kaiken mahdollisen avun. Haluaisin tämän tapauksen mediaan ihan että sitten veljeä varmasti viimein autettaisiin. Hän ei ehkä osaa itsenäisesti käsitellä asioita jos on edelleen sellainen kuin lapsena. Epäitsenäinen.

Haluaisin, että veli käsittäisi miten sisko rakastaa, sisaruksellisesti. 

(Kuva tekoälyllä.)