Äitiys on kaunis lopetus

Minulle on erityisen parantavaa ajatella aviomiestä ja perhettä. Ihan tavallista perhettä. Sitä että lapsilla on turvallinen kiintymyssuhde. Sitä että en siirrä traumojani eteenpäin. Että kykenen olemaan hyvä äiti. 

Onneksi minulla ei ole kiirettä lasten hankinnan kanssa. On tässä hyvin varmaan ainakin kymmenen vuotta aikaa. Lisäännyn vasta kun tiedän olevani valmis. Ja tietysti pitäisi se mies olla. 

Olen pallotellut päässäni menenkö avioon miehen vai naisen kanssa. Naisen kanssa se ei jotenkaan tuntuisi oikealta.

Itse asiassa minulla on visioita häistäni ja että kumppanini, loppuelämän kumppani, on mies. En sokeasti usko tähän mutta näen näin. Itse asiassa epäilen paljon tätä. 

Esikoistyttäreni myös näyttäytyy paljon. 

Tuntuisi vain todella kummalliselta jos sama kaava jatkuisi, mikä omassa lapsuudenkodissa oli tapana. Oudolta. Naurahdan. Ei kyllä todellakaan. 

Valmistaudun jo äitiyteen ja samalla parannan itseäni näillä haaveiluilla. Mietin pahinta sekä parasta skenaariota. 

Olen luonteeltani hyvin hoivaava ja äidillinen. Halunnut aina lemmikin jota hoivata. Äitiys on minussa syvällä vaikka oma lapsuus ja vanhemmat olivat huonoja. 

Kuvittelen, entä jos nyt olisin äiti ja satuttaisin lastani. Se olisi todella vastenmielistä. Ei enää sellaista minulle. En tahdo sellaista sairautta itselleni. Saati lapselle. Pystyn tavallaan käsittelemään omaa historiaani tyynesti vaikka se on hyväksikäyttöä mutta jos kuvittelen itseäni samanlaisena vanhempana on se vastenmielistä sekä hyvin outoa.

Toisin sanoen onnistuin siinä missä ehkä kukaan sukulaisnainen ei onnistunut. Olla joskus hyvä äiti. Muut vain siirsivät tuskansa eteenpäin. Itse en mitenkään kykenisi. 

Tämä on kaunis lopetus tarinalleni. Äitiys. Terveet lapset jotka saavat elää huoletonta lapsuutta ja olla lapsia. Ja minulle se parantava asia että saan kokea normaalin perhe-elämän. 

(Kuva tekoälyllä.)