Se joka olen

Alkaa tuntua siltä että voin hiljalleen olla minä, se henkilö, joka oikeasti sisimmässäni olen, eikä jokin roolihenkilö jota olen joutunut esittämään siksi että elin kahden hyvin väkivaltaisen miehen kanssa samassa taloudessa pitkän aikaa. Silloin omaksuin aran ja nöyristelevän roolin. Meni aika pitkään siinä ennen kun tajusin että tämä ei ole aito minä, tämä on rooli jota esitin jotta pääsisin vähemmällä tuskalla.

Kuka sitten aidosti olen? Ainakin itsevarmempi ja ulospäinsuuntautuvampi kuin tämä roolihenkilö on, joka painaa katseen maahan kun joku tulee kadulla vastaan, joka ei oikein uskalla puhua paljoakaan tai sitten puhuu hermostuneena liikaa.

Puhuisin omana itsenäni enemmän ja vähemmän itsestäni ja itseeni liittyvistä asioista. Ehkäpä jotenkin epävarmuuteni takia puhun minäkeskeisesti, vaikka en haluaisi.

Miten siis olla oma itsensä? Ehkä pitää hetki odottaa ja kun oivallan että kukaan ei hakkaa, lyö tai kiduta kun itkee, nauraa, on vihainen ja niin edelleen, tulen saamaan itseni takaisin. Luullakseni siis en enää voinut ilmaista mitään tunteita, mitään ajatuksia, tai nämä tekijät hermostuivat minuun ja sitten jouduin vain alistumaan. Ja olen edelleen todella alistuvainen. Varsinkin takaumassa hokemani on "emmätiiä, joo, okei, emmätiiä". Enkä myöskään silloin tiedä, mitä minä itse haluan. Jos pitäisi syödä iltapalaa, en tiedä vain, mitä ottaa, mikä on minun tahtoni!

Minulla ei oikein ole omaa tahtoa, toisaalta. Tai en uskalla vaatia itselleni mitään. Niin kuin pieni vauva joka ei ole saanut olla tarvitseva vaan asettuu pikemminkin rooliin jossa vanhemman pitäisi olla, antaa muille, unohtaa itsensä.

Toisaalta tämä on ehkä juuri se syy miksi selvisin niin hyvin. En ollut itsekäs terveellä tavalla juurikaan. Jos olisin ollut, olisin itsekin varmaan ollut hyvin väkivaltainen. Mutta oli pakko olla epäitsekäs joten kärsin itse ja yritin helpottaa muiden oloa. Onneksi enää ei täydy toimia näin. Voin lopultakin olla terveellä tavalla itsekäs. Sitä tässä opettelen.

Sananakin itsekkyys herättää minussa pahoinvointia. En uskalla olla itsekäs. Yhdistän itsekkyyden siihen ettei välitä muiden tuskasta. Ja meillä kaikki olivat niin sairaita ja pahoinvoivia että en todellakaan halunnut olla itsekäs. Pidin kynsin hampain kiinni kyvystä empatiaan etten muutu itsekin tunnekylmäksi sosiopaatiksi.

Opettelen nyt että sana itsekkyys on hyvä asia. Helpompi sitä muita on auttaa kun itse voi hyvin. Eikä minun onnellisuuteni ole keneltäkään pois vaan päinvastoin. Voin levittää silloin hyvää oloa ympärilleni sekä helpommin auttaa kärsiviä kuin jos voisin itsekin huonosti, imisin heidän kipunsa itseeni ja masentuisin. Ei ole itsekästä iloita omasta onnestaan vaikka muut voivat huonosti.

Kiukuttelen kyllä tätä edelleen että en voi tehdä mitään asioille joille haluaisin. Halusin aina parasta veljelleni. En voi tehdä mitään ja hän vain kärsii eikä kukaan auta. Tämä! Tiedän, että tietyt ihmiset, ja eläimet, kärsivät, eikä ole keinoa puuttua asiaan. Se on niin väärin! Olen vihainen itselleni kun annan kärsimyksen jatkuvan. Yrittänyt olen, ei onnistunut. Olen vihainen poliisin toimintaan. En osaa selittää asiaa sillä tavalla heille että havahtuisivat, että tämä kaikki on mennyt jo aivan liian pitkälle ja tähän tulisi jo puuttua.

Minulle on monesti sanottu sitä, näiltä jotka epäilevät tarinaani, että tällaista mistä puhun on erittäin harvassa. No, me olemme se yksi harva tapaus. Ja en ryhdy tästä väittelemään. Sen väittelyn seurauksesta joko tulen hulluksi, raivostun tai jotain muuta. Sen väittelyn takia exälle ja minulle tuli ero (mikä oli lopulta kylläkin oikea ratkaisu meille) ja muuta mukavaa. Se keskustelu on niin monet kerrat käyty läpi eikä ole hedelmällinen ollenkaan.

Huomaan kyllä nyt muutosta. Puhun insestistä nykyään paljon vähemmän. Teen mukavia asioita. Huomaan sen olevan nyt ajankohtaista mitä hoitajat aina sanovat, että keskity tähän hetkeen ja hyviin asioihin äläkä käsittele muistoja. Nyt on oikea aika sille. Keskityn turvallisuuteen ja maadoittumiseen. Muistot tulevat kun tulevat. Parasta terapiaa nyt on vain elää elämää. Välillä tykkään toki muistella. Koen sen kiehtovana.

Olen tutkija traumoissani. On mielenkiintoista vain mielestäni minkälaisia perheitä voi olla olemassa, mitä kaikkea häiriintyneisyyttä voi ollakaan. Ne asiat ovat omituisia ja kiehtovia samalla vaikkakin toisinaan tuska on liikaa.