Askelia eteenpäin henkisessä kasvussa

Tänään minua masensi pari asiaa. Olin surullinen. Mutta jotakin aika pian muuttui. En osaa sanoa, mitä. Perustelin asiaa itselleni sillä että ehkä näin tulee olla kokonaisuuden kannalta että saan edelleen ikäviä kommentteja. Jos se on korkeimmaksi parhaakseni?

Sitten jostain syystä vaan päätin, että en oikeastaan välitä siitä enää. Se tuntui liukenevan pois, kuten muutkin huolet. Päädyin tilaan jossa murheet eivät hetkauta minua. Eikä nyt sillä tavoin että torjuisin ne tai työntäisin pois. Pikemminkin niin että annan niiden tulla, annan niiden mennä. Ne tulevat, ne menevät. En jää takertuneeksi niihin. Ne vain ovat merkityksettömiä.

Tunnen rakkautta. Tunnen sitä kaikkiin, jopa vihaajiin. Tältäkö Jeesuksesta tuntui? Tuntuu hämmentävältä ja todella hyvältä. Hymyilen vain. Kun olen täällä osastolla, tämä paikka on täynnä rakkautta, vaikka ihmiset ovat hiljaa omissa oloissaan, olemme yhteisö täällä.

Hyväksyn elämän vastoinkäymiset.

Ja nyt jostain syystä pääsin tilaan, jossa jos joku negatiivinen ajatus tulee, se vain menee ohi. Ikään kuin toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Jotenkin vain irtaannun kärsimyksestä kun sitä tulee. Se tulee ja liukenee pois.

Ymmärrän nyt paremmin Eckhart Tollen opetukset nyt-hetkessä elämisestä. Tuntuu että on vain tämä hetki ja että se on juuri ainut mitä tarvitsee. Se sisältää kaiken vaikkei se sisältäisi mitään. Vaikkei sinulla olisi juuri mitään, on nyt-hetki silti täydellinen, kun elät sitä täysillä.

Ei tarvitse mitään muuta kuin vain olla. Se on täydellisyyden tila.

Ote päiväkirjastani.