Romanttisia haaveita ja nostalgiaa

Ihan täydellistä. Mikä nostalgia. Mikä romanttisuus. Kuuntelen Edith Piafia, La foule. Tästä kappaleesta on hyviä muistoja. Kuuntelimme tätä erään turrikaverini kanssa valkoviiniä siemaillen ja mansikoita syöden, ja tuntui siltä, että tällaista elämän tulee olla. Sitten tämä kappale soi myös yhdessä lesboteemaisessa elokuvassa kun kaksi tyttöä tanssivat keskenään. Jotenkin... Ah. Nostalgia, toistan.

En osaa kuvailla näin suuria tunteita. Elämä vain on ihan täydellistä ja nostalgiaa. Vähäsen jopa rappioromanttista. Että aivan kaikki ei ole täydellisesti. Pientä rosoisuutta. Ehkä myöhemmin tanssin häissäni tämän kappaleen tahtiin. Unelmieni kumppanin kanssa joka on salamarakkaus.

Ehkä salamarakastun vielä joskus. Aloin sitä miettimään tämän uuden kohtaamiseni kautta. Joku mies jonka kanssa klikkaa heti. Ajattelisin että se on miespuolinen vaikka olen kokenut itseni melkolailla lesboksi. Näen itseni alttarilla mieluummin miehen rinnalla vaikka yleensä ihastun naisiin enemmän. Se voi olla äititrauma, pakkomielle naisiin, sitä kautta, ja viha ja pelko ja inho miehiin.

Alttarille päästyäsi purskahdat itkuun etkä pysty lopettamaan, tiedän tämän jo. Tiedän myös, vanhoina kävelette yhdessä luonnossa muistellen elämäänne. Nyt vain odotan tätä elämääkin suurempaa rakkautta tulevaksi elämääni. Uskon vakaasti että hän tulee vasta kun olen sillä taajuudella että hänet tapaan, että olen henkisesti sillä tasolla, valmis siihen vasta kun olen kasvanut ihmisenä tarpeeksi, vasta, kun olen kokonainen näin.