Ensimmäinen kerta kun he ymmärtävät

Nyt itku tulee ihan! Minua uskotaan ja ymmärretään.

Kirjoitin someen erääseen ryhmään. Kerroin postauksessa vastoinkäymisistä ja miten olen voittanut ne ja tsemppasin muita samaan. Joku kommentoi sinne kyseenalaistaen koska poliisi ei ole puuttunut. Kyllästyneenä vastasin että huomaatko, sama kaava toistuu. Minua vain ei uskottu koskaan, eikä uskota vieläkään. Tämä on juurikin se syy siihen miksei poliisi puutu. Tämä kommentoija vastasi ettei kyseenalaista minua vaan ihmettelee poliisin toimintaa. Kuulemma uskoo minua eikä ymmärrä siksi ettei tähän koskaan puututtu. 

Tämä kommentoija oli selvästi tuohtunut puolestani ja tuntui - ensimmäistä kertaa joku muukin - tajuavan miten älytön tämä koko keissi on. Että liikaa saanut kärsiä ja kaiken sen sallittu jatkuvan.

Olin hämmentynyt kun luin niitä viestejä sitten mitä muutkin kirjoittivat. Joku tsemppasi, huomasi kehityksen minussa verrattuna joitain vuosia vanhoihin merkintöihini. Toivotti hyvää naistenpäivää. Vastasin siihen kiitollisena ja sen surullisen faktan: kun olen vielä harhoissani ja pahoinvoiva, saan ilkeyttä ja kyseenalaistamista, ja vasta kun olen enemmän järjissään, kuullaan ja ollaan kilttejä.

Ensimmäisen kerran en koe ilkeyttä. Yritän pidätellä kyyneliä ettei lävistykset liiku. Tämä merkitsee minulle käsittämättömän paljon. Tätä ei vielä koskaan ole aiemmin tapahtunut, että saan inhimillistä kohtelua. Kaikki tämä tuska on aivan liian pitkälle mennyt oikeasti ja täysin järjetöntä. Ja lopultakin joku muukin tuntuu ymmärtävän sen. 

Ihan oikeasti, koen tämän suorastaan historiallisena hetkenä.