Voin olla kaunis

En ole enää yököttävä murrosikäinen joka haisi hieltä ja ulosteelta. En ole enää se tyttö jolla on rivot jutut. Tyttö, joka lopullisesti oli menettänyt itsensä.

Olen nuori nainen. Ihan viehättävä. Lapsena lohduttelin itseäni, että ehkä rumista lapsista kasvaa kauniita aikuisia. Ulkonäköni on ollut minulle aina hyvin tärkeää. Ja vuosiksi menetin sen.

On ihanaa nähdä itsensä peilistä ja ihastella omaa peilikuvaansa. En ole täydellinen mutta ei tarvitsekaan. Tärkeintä on se, että säkenöin rakkautta itseeni sisältä päin. Että annan keholleni kaiken rakkauden, näyttipä se miltä hyvänsä. Olen oppinut viimein rakastamaan itseäni - henkisesti varsinkin.

Vaikka näyttäisin epämuodostuneelta perunalta, en tekisi kauneusleikkauksia. Haluan pysyä itseni näköisenä. Kaunistua voi niin monilla muillakin tavoilla kuin itseään leikkelemällä. Riittää kun löytää itsensä eli tuntee, kuka on, ja rakastaa itseään.

En ole tehnyt itse muuttuakseni kauniimmaksi muuta kuin eheytynyt psyykkisesti ja purkanut dissosiaatiota. Ehkä dissosiaation takia peilikuva vääristyy. Kun dissoilen vähemmän, näen, miltä oikeasti näytän.

Olen kaunis Marie nyt. En täydellinen mutta ihmisen näköinen, se jo riittää. Sisäistä kauneutta sen sijaan en koskaan menettänyt, se päinvastoin lisääntyi kaiken tämän myötä.

On vain niin ihanaa nykyään olla minä. Vihasin olla minä. En enää. Hihkun ilosta. Saan kauniin persoonanikin takaisin! En enää halua olla yököttävä vain jotta ei koskettaisi, vihattu vain jotta ei koskettaisi... Kukaan ei koske, ja voin olla kaunis.