Haluan olla vauva

Taas yksi tavanomainen päivä osastolla. Kahvinjuontia, tupakkataukoja, ruokailut ja olkkarissa seurustelu muiden kanssa ja siinä jutella. Viihdyn täällä ihan hyvin. Se eilisen yön helvetti alkaa laantumaan ja tajuan, että olen täällä, eivätkä nämä ihmiset ympärillä ole mitään sukulaisia. (Yhdistän siis aina ryhmätilanteet niin että kaikki olisivat sukua ja jotain pahaa tapahtuu pian.)

Hörpin kahvia kaikessa rauhassa ja nautin vain olemisesta. Ihanaa, että vaikka välillä asiat näyttävät kuinka toivottomilta hyvänsä, toivoa silti aina on!

Tai siitä ainakin minä pidän kiinni. Toivosta parempaan.

Ehkäpä pessimisti ei pety. Sellaista vaatimattomuutta olen myös elämän suhteen oppinut - vaikka menee kuinka huonosti niin antaa sen vaan olla!

Huomasin, kun sairaanhoitaja sanoi että vaikutan lietsovan itselleni entistäkin pahempaa oloa, hän on ihan oikeassa. Pitää pystyä jatkossa pysäyttämään se jos ajatukset ja tunteet muuttuvat liiankin ahdistaviksi.

Enhän minä ole vanhemmilta oppinut tällaisiakaan taitoja! En mitään, miten käsitellä tuskaa. Paitsi ehkä iloiset piirretyt, joiden maailmaan olen edelleen jossain määrin uppoutunut. Ilo vie eteenpäin.

Mutta olen todella taantunut vauvaksi. Sanoin hoitajalle että vaavi tahtoo tutelin. Olisipa minulla mommy tai daddy tai molemmat joiden kanssa leikkiä vauvaa josta pidetään huolta. Mitään vaippoja en pue, heh. Ei sellaista ei.