Psykoosioireita

Oli tuossa lääkärintapaaminen. Hänelle kerroin vähän lapsuuden- ja murrosiän aikaisesta oireilustani ja lopulta puuskahdin syvään ja aloin vuodattaa miten olen jäänyt hirveän yksin kaiken tämän kanssa, miten en ymmärrä miksei kukaan ole aiemmin puuttunut vai onko, että en muista sitäkään kunnolla. Hän onneksi ei alkanut kyseenalaistamaan kokemuksiani traumatisaatiosta, mitä monelta lääkäriltä olen kuullut, vaikka sanoikin ettei ole hänen työtään ottaa kantaa onko se totta vai ei.

Hän myös sanoi että nyt en ole yksin. Vaikeroin että se edelleen tuntuu siltä, sisään on syöpynyt se tunne, että olen aivan yksin eikä minua uskota. Se tilanne oli niin monia vuosia että siltä se edelleenkin tuntuu vaikka tilanne on paljolti jo muuttunut.

Surullista sinänsä, että kun olet "hullu", sinua ei uskota jos puhut traumoista, ja kun olet terve, sinua uskotaan. Ehkä se on ymmärrettävää. Väärin silti uhria kohtaan.

Olen ollut itse hyvin huonossa kunnossa ja erilaisten psykoosioireitten kanssa paininut. Juuri nyt ei juurikaan ole uskomuksia. Vielä kuukausi sitten oli. Olin ihan ekstaasissa, että vaikka mitä hienoa tulee tapahtumaan, kunnes ne uskomukset romuttuivat ja tajusin kuvitelleeni. Alkuun se oli musertavaa mutta pääsin siitä jo ylitse. Itseasiassa parempi näin, kun ei kuvittele päästään jotain ja elä niissä kuvitelmissa, vaikka ne olivatkin hienoja.

Olen siis helpottunut kun harha alkaa purkautumaan ja tajuaa, mikä on totta ja mikä ei. Ymmärsin että silloiset telepaattiset keskustelut eivät olleetkaan telepaattisia keskusteluja vaan jotakin mitä olen menneisyydessä jonkun kanssa puhunut. Esimerkiksi suosikkiartistini sanoi minulle "Marie, you're embarrassing me", ja sitten eilen takaumassa tajusin että tuo on jotakin mitä ehkä äitini on minulle sanonut eikä telepaattinen viesti tältä artistilta. Palaset loksahtivat kohdilleen.

Siltä tämä eheytyminen tuntuu. Palaset hiljalleen loksahtelevat kohdilleen. Ymmärtää, mikä on totta, ja elää taas todellisessa maailmassa.