Tapani käsitellä kokemaani

Voisin kirjoittaa postauksen tärkeästä aiheesta mistä vielä en ole puhunut. Nimittäin tavastani käsitellä kokemaani hyväksikäyttöä ja muuta väkivaltaa.

Miksi on okei kirjoittaa runo vaikkapa koulukiusaamisesta mutta sitten kun kirjoittaa runon insestistä, on se jonkinlaisen fetissin tekemistä siitä?

Tuli taas paha mieli ja alkoi hävettämään kun jälleen kerran, ja nyt tästä syystä, kyseenalaistetaan. Etten voi olla insestin uhri koska puhun kokemastani näin, taiteellisesti ja runollisesti. Että teen siitä fetissin eikä kukaan traumatisoitu niin tee.

Mitä tahansa asiaa voi käsitellä runoin joten miksi ei tätä myös? Kai se on niin tabu aihealue että harva sellaisesta lähtee runoilemaan. Mutta kokemus oli mitä oli, ja puhun suoraan siitä, vaikka olisi kyseessa tilanteet joissa olin itse mukana. Joskus olin mukana siinä touhussa.

Senkö takia en ole uskottava koska käsittelen tätä niin luovalla tavalla että se kuulostaa siksi keksityltä tai harhalta?

Sattuu syvään aina kun kukaan kyseenalaistaa. Ja ne kyseenalaistajat eivät ota huomioon mitään sellaista mikä puhuu sen puolesta että olen todella kokenut tämän trauman.

En yritä tehdä insestistä jotain fetissiä enkä ole sen puolesta tietenkään.

En ihan osaa pukea sanoiksi miksi yritän tehdä tästä "hienoa", vaikka se ei tietenkään ole, ja silti se tuntuu nyt itselleni parhaalta tavalta kirkastua ja puhdistua kokemuksesta.

Jos haluaisin kirjan kirjoittaa, miten voin sen edes kirjoittaa jos reaktio on tämä? En ehkä mitenkään. Testailenkin välillä että miten paljon voin suoraan kuvailla. Blogissani jätän pois sellaiset tekstit mitkä olisivat asiattomia ja kuvailen epämääräisesti tiettyjä asioita.

Toisin sanoen, teen tästä hienoa, teen tästä taidetta. Itse kokemus oli hirvittävä ja traumaattinen. Mutta kun käsittelen sitä musiikin, kirjallisuuden tai muun vastaavan kautta, se kokemus muuntuu. Sitä voisi kuvailla unieni tapaan isona vaarallisena haikalaparvena joka jahtaa tauotta, olen pimeyden keskellä ja paniikissa, mikä oli mennyt sekä todellisuus menneestä, ja pukea se sitten taiteeksi siten että kuvailla kaunis voimakas haikalaparvi hienossa muodostelmassa joka on vaaraton. Ei se sitä alkuperäistä kokemusta muuta, mutta siten se on luettavassa muodossa. Koen tarvetta kuvailla tätä niin että tämä trauma näkyy kirkkaudessa. Hankala selittää. Eli varjoista pois mitä varjoissa on ja kaikki se valoon tuotuna. Ja sitten yritän muotoilla sen sanoiksi kiehtovalla tavalla.

Yritän siis saada toisin sanoen tämän jotenkin luettavaan muotoon. Tai ehkä teen tästä itselleni helpompaa sitä kautta jotta muistaisin lisää. Jos vain kauhistelisin kokemaani ja työntäisin sitä pois, en koskaan käsittelisi sitä. Joten teen siitä taidetta. Teen siitä runoja. Kirjoitan siitä tällä tavalla.

En tiedä tyydyttikö tämä vastaus teitä yhtään. Sanon vain että se riipaisee joka kerta kun joku kyseenalaistaa ja joudun vaan yrittää ottaa huomiotta ne kommentit. Koska ihmisillä ei ole hajuakaan.

Ja siihen, että insestin uhri ei kuvailisi kokemuksiaan fetissin tavoin, ei kyllä aivan pidä paikkaansa. Jotkut myöntävät esimerkiksi että ovat nauttineet. Jotkut eivät ikinä myönnä sellaista eivätkä puhu siitä puolesta tarinaa. Toiset ovat perverssejä. Ehkä joku joka ei ole kokenut niin pitkään kestänyttä insestiä, kokee sen yksiselitteisesti kuvottavana, mutta minulla näin ei ole, joten näin sitä sitten käsittelen. Teen runoja jotka ovat "yököttäviä".

Jos kuvittelisin että kirjoittaisin tällaisia tarinoita mahdollisesta tulevasta perheestäni, olisi se oksettavaa. Olen siis täysin samoilla linjoilla tässä suhteessa. Siten voin kyllä ymmärtää sen jos tämä on yököttävää, olisi se minustakin. En ajattelisi sellaista asiaa. Jos mitään koskaan ei olisi tapahtunut, ei tarvitsisi miettiä tällaisia, kirjoittaa näitä tekstejä, runoja, kuunnella musiikkia... Ja kaikki tähän teemaan vivahtavakin olisi etovaa tai hyvin outoa. Ikävä kyllä näin kävi ja jotenkin se on ulostettava itsestä.

Insesti ei todellakaan ole minulle mikään fetissi. Mutta koen sen itselleni hyvänä tapana käsitellä, kun näen tilanteita päässäni kuin ne olisivat otteita hyvin ohjatusta elokuvasta, tai kuuntelen musiikkia joka lietsoo tiettyjä tunteita pintaan, ja niin edelleen. Surettaa jos minua ei uskota pelkästään siksi millä tavoin käsittelen omaa traumaani. Se menee taas juuri toisin kuin pitäisi. Aina löytyy jokin syy ja selitys sille miksi vain kuvittelen ja olen harhainen ja sitten todisteet sivuutetaan. Miten edes voisin näin monipuolisesti kuvailla traumatisoitumista ja muuta jos sitä ei olisi tapahtunut? Itse koen aivan järjettömänä sen että tässä vaiheessa edelleen kyseenalaistetaan.

Jospa tietäisitte miltä se tuntuu, traumaselviytyjästä, joka jälleen kerran jätetään yksin, jota taaskaan ei kuulla, eli sama vanha draama jatkuu mikä on jatkununt läpi koko elämän, ja se syy myös siihen, miksei tähän ikinä puututtu. Varmaan tästä syystä kukaan ei puuttunut. Kukaan ei uskonut. Minä ja veljeni saimme kärsiä teidänlaistenne ihmisten takia kaksikymmentä vuotta kun oltaisiin voitu ottaa huostaan ja pelastua pahimmalta. Ja minun ei tarvitsisi kirjoitella tällaisia yököttäviä postauksia. Olen vähän kimpaantunut.