Olen enemmän oma itseni nyt

Mitä hittoa. Voin olla minä nyt? Kuka edes olen?

Olin luokan outo, ruma, kiusattu, sekopää ja pervo vielä joskus murrosiässä ja teininä kunnes rauhoituin (ja olin syvästi masentunut). Eivät yleensä pienet tytöt ole perverssejä, pojilla saattaa olla riettaat puheet mutta ei tytöillä. En ollut kuin muut tytöt ja surin syvästi sekä häpeilin itseäni. Edelleen kun näen terveitä nuoria naisia, tunnen olevani erilainen kuin he. Olen naiseuteni menettänyt, se riistettiin minulta.

En ymmärrä että olen edelleen se sama henkilö. Olen niin paljon muuttunut. Ulkonäkökin on muuttunut taas paremmaksi. Olen löytämässä naiseuteni ja kauneuteni. Olen ilahtunut. Tänään sen eilisen takauman jäljiltä on olo ollut enemmän oma itseni. Tuntuu vain niin ihanalta saada itsensä takaisin, ettei enää ole joku valepersoona tai isästä omaksuttu irvokas hullu ja pervo. Olen myös nyt itsevarmempi kun saan tämän kauniin Marien takaisin... Jos minulla sitä koskaan on ollutkaan. Ehkä ensimmäistä kertaa saan todella olla kaunis.

Nykyinen minä taas hehkuu kirkkaampana ja energia on hienojakoisempaa.

Mutta kuka olen, on se edelleen vähän mysteeri minulle. Ainakin olen naisellinen ja hyvin hoivaava, lempeä ja äidillinen. Sitten minussa on vahva ja rohkea puoli, voisi kai kuvailla maskuliinienergianakin. Mutta naisellisena versiona, haluan ajatella. En enää pidä ajatuksesta itsessäni mistään maskuliinisesta vaikka toisaalta minulla on maskuliini- ja feminiinienergiat tasapainossa ja se tuntuu hyvältä, että olen vähän molempia ja hyvin feminiinisessä kehossa kuitenkin.

Olen aina halunnut lemmikkejä joita hoivata. Olen aina halunnut olla itsenäinen. Nämä piirteet ovat minua. Sitten on piirteitä jotka ovat sairastunutta minua, kuten se että olen jotenkin perverssi. Tai se kun menetin kokonaan kokemuksen sukupuolestani. Olin siis poikatyttö-tyttöpoika, kuten kuvailin itseäni murrosiässä. Nykyään tunnen entistä enemmän ja enemmän olevani naisellinen ja pidän kovasti tästä kokemuksesta. Pidän myös siitä että olen oppinut elämästäni vahvuutta, että olen voimakas sekä äidillinen molempia enkä puhtaasti pelkkiä feminiiniseksi miellettäviä asioita. Jossakin sisälläni voisi kai kuvailla että siellä on lihaksikas ja karismaattinen mies mutta näyttäydyn ulkoisesti vahvana feminiinisellä tavalla.

Minä olen myös omituinen edelleen ja aina haluan pitää pienistä outouksistani kiinni kuten siitä että olen turri. Luultavasti aina olen. Ja ufonörtti. Heko heko.

Olen vähän niin kuin syntymässä uudestaan. Tai löydän uusia osia persoonastani. Jonkinlainen uudenlainen identiteetti syntyy. Se on se imagoni jota olen muotoillut viime vuosina paljon päässäni. Etsintä jatkuu edelleen.

Rakastan kehoani - mietin sitä nykyään paljon. Rakastan sitä kuka olen. Ja hei, voin olla minä! Kuka hitto on minä?

(Kuvat tekoälyllä.) 

Tähän loppuun kirjoitin runonpätkän taas:

Yö koittaa taas ja odotan
Hädissäni kuka seuraavaksi tulee
Ja varastaa minulta sen yksityisimmän kaikista
Hän avaa hiljaa oven
Ja olen jo valmiina
Mitä tuleman pitää
Äiti, isä, älkää
Päässä huimaa ja heikottaa
He vain nauravat
Repivät minut lattialla alastomaksi
Nyyhkytän
Korvat soivat hälyttävästi
Vaara!
Alkukantainen vietti ottaa vallan
Ja potkin, sätkin, pistän vastaan
Ja he komentavat olla hiljaa ja hievahtamatta
Olen oppinut arvoni tässä perheessä
Pelkkänä leluna
Niin kuin nukke
Jolle voi leikeissä tehdä mitä vain
Koska eihän nukke tunne mitään
Minä olen nukke
En tunne enää mitään
Kun se tapahtuu
Lamaannun lopulta täysin
Pimeys kieppuu
Esineet heiluvat
Äänet kuin syvältä merestä
Purkautuu äidin ja isän huuto
Ja lopulta se kaikki sammuu
Enkä näe mitään
Ja kuulen vain oman nyyhkytykseni
Jotenkin tiedän että olen nyt yksin
Koska sänky ei enää nitise
Avaan varovaisesti silmäni
Ja näen huoneeni
Kuten se aina on ja on ollut
Samana
Silti nyt jotakin on erilaista
En katso tätä huonetta samoin silmin enää
En koskaan