Muistelua

Nyt on kyllä omituista ajatella aikaa joitain vuosia taaksepäin millaiset kelat mielessä pyöri. Kuten esimerkiksi vuonna 2013 kun suolsin jatkuvaa ajatuksenvirtaa netissä keskustelukanaville kun oli pakko vain jotenkin purkaa sitä tauotta johonkin. Ja se minkälainen persoona silloin olin, aika erilainen kuin nykyään. Kiehtoi synestesia, tein aika lennokasta taidetta ja ajatuksetkin oli lennokkaat silloin. Demonit kutoo Helvetissä villasukkia ja naurava tikkakello räkättää ja lentää valonnopeudella... En enää edes muista mitkä ihmeen demonit mutta tuo kello tuli siitä kun tarkkailen sitä hiton kelloa että "koska tämä loppuu". Ja en tiedä tai muista menikö kellon viisarit nopeutetulla tahdilla eteenpäin.

Sitten vuonna 2018 muistaakseni aloin "maallistua", ajatukset alkoivat mennä jo maadoittuneempaan suuntaan. Ei enää niin lennokasta ajatuksenjuoksua. Sitten sen jälkeen kyllä vähän väliä olin psykoosissa.

Mutta nyt... Huomaan maadoittuneeni niin ajatuksissa kuin kehollisuuden kokemuksessa. Yhtäkkiä olenkin kehossani. Hämmästyn. Tuntuupa hyvältä. Tuntuu ikään kuin kaikki mielenterveysongelmat sulaisi vain pois kun kehoonnun. Kehoni näyttää ja tuntuu kauniilta, viimeinkin, kun alan saada kosketusta siihen. Kun kehoni puhdistuu kaikesta mitä sille on tehty.

Teki hyvää meikata taas kun pelkästään sillä tavoin sain kosketusta kehooni, kiinnittämällä huomiota ulkonäköön. Ei siis ihan tarpeetonta kaunistautumista vaan myös dissojen kannalta hyvin mielenterveyttä edistävää touhua.

Tänään olen jutustellut muiden kanssa maallisemmalla tasolla. Yleensä on käymäni keskustelut melko syvällisiä. Tänään enemmän kevyempää small talkia. Tämä on hyvä.

Jutustelin hoitajan kanssa ja hän sanoi vain yksinkertaisesti että hyvin kaikki menee ja otin sen vastaan. Pidän tuon mielessä. Hyvin se menee!

Olen puhunut aika paljon kauneusasioista, se on yksi sellainen mitä käyn läpi, opettelen olemaan kehooni tyytyväinen. Sekin on tärkeää tietysti että osaa olla tyytyväinen eikä vaikkapa vihata kehoaan joten en näe sitä mitenkään pinnallisena asiana vaikka se saattaa siltä jonkun mielestä vaikuttaa. Varsinkin kun keho on se tekojen uhri ja muistot jääneet kehoon niin on tärkeää oppia kokemaan kehonsa ystävänä ja rakkauden kohteena kuin vihata sitä siitä hyvästä mitä sille on tehty. Että kehoni ei ole enää ruma julmien tekojen kohde vaan minun omani ja kaunis ystäväni.

Alan myös tuntea että olen enemmän ihana oma itseni. En ole mikään miehen irvikuva, isän identiteetti. Olen se uhri. Olin uhri. Olen nyt aikuinen minä enkä uhri enää. 

Jaksoin kerrankin keskittyä piirtämiseen! Tässä fursonani lumileopardikissa, pohjoisen eksoottinen kissaeläin. Olen myös tuntenut suurempia tunteita kuin aikoihin, vuosiin.