Päämäärä

En ole varma siitä enää koska siitä on kauan aikaa kulunut mutta olen kaiketi kuudennella luokalla alakoululaisena nähnyt jonkinlaisia enneunia tulevasta elämästäni. En muista enää näitä unia mutta sen muistan että koin että tulen saamaan vielä "jotain tosi suurta onnea ja rakkautta". En osannut silloin kai ajatella tätä tiedon maailmaa joka on avartunut, silloin näin vain sen mikä oli minulle sen ikäisenä tärkeintä, onnellisuus ja rakkaus.

Nyt aikuisena koen paljon muutakin kiehtovaa. Onni ja rakkaus on tavallaan unohtunut ja nyt ahnehdin tietoa. Tahdon opiskella tiedettä ja perehtyä politiikkaan. Tahdon olla vaikuttaja ja kokemusasiantuntija ja levittää tätä tietoutta mikä minulle avartuu hiljalleen enemmän ja enemmän. Myös puhua kokemuksesta tabu teemoista ja valottaa niitä sellaisella tavalla että olen vaikeimmat tunteet käynyt läpi niin ettei kuulijan täydy niitä käsitellä. Se on juurikin kuin unessani haikalaparvi. En ole enää pimeydessä sen saartaessa minua. Merivesi on kristallinkirkasta - painoin sen mieleeni ettei likaa enää ollut ollenkaan - ja pelottavat vaaralliset kalat näkyvät kirkkaudessa eivätkä hyökkää. Tämä on symboli siitä millainen kertomukseni toivon mukaan vielä on. Sillä tavoin voin kirjoittaa kirjan jossa lukija ikään kuin saa nähdä tämän upean ja kauniin parven itse koskaan joutumatta sitä omin avuin kohtaamaan kuten minä jouduin.

Tiedän että tulen olemaan jonkinlainen symboli toivolle jos onnistun tässä mistä haaveilen. Annan toivoa paremmasta, oli ihmisen vastoinkäymiset sitten minkälaiset hyvänsä. Oli se rahahuolia, perheväkivaltaa, henkistä väkivaltaa, köyhyyttä, nälänhätää, kiusaamista, erilaisia mielenterveysongelmia, sotien kauhut ja niin edelleen. Oli ihmisten tilanne millainen hyvänsä, vaikkei kyse olisi niin vaikeista ongelmista kuin insesti tai edes mikään muu tabu aihe, annan toivon mukaan vielä kaikille toivoa. Selvisin pahimmasta ja paremmaksi vain on menossa. Lopulta huomaa miten tuska vain sulaa pois ikään kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ja jäljelle jää kiitollisuus kaikesta.

Toinen juttu on se että voin asiallisesti kertoa tabuista asioista, niistä, joita kukaan ei tahdo kohdata ja käsitellä. Asioista joista ihmiset eivät monesti pääse koskaan yli. Asioista jotka periytyvät sukupolvelta toiselle, tuska jonka vanhemmat siirtävät lapsiinsa, siitä mikä on todellakin kuin jäävuori - vain huippu on nähtävillä mutta sitäkin enemmän piilossa. Voin lopulta, kaiken kokeneena, valottaa tarpeeksi asiallisesti tätä jäävuoren osaa joka jää piiloon. Siellä on kaikki, joko asiat jotka ihmiset vain unohtavat koskaan muistamatta, tai piilorikollisuus josta vaietaan. Niin taisi tämä kirjailijakin kirjoittaa Tor-verkossa tapahtunutta rikollisuutta käsittelevässä teoksessa todeta. Vain pieni osa on tiedossa.

Voisin käyttää kokemukseni hyödyksi. Voisin kirjoittaa tietokirjoja. Tästä aiheesta niin valitettavan vähän on mitään kirjallisuutta. Olen yrittänyt etsiskellä aiheesta kaiken mitä vain olen saanut käsiini mutta kukaan ei puhu pahimmasta, eivät edes muut selviytyjät. Olen tuntenut olevani ulkopuolinen tässäkin ihmisryhmässä johon vahvasti kuulun. Muut dissosiaatiohäiriöstä kärsivät selviytyjät eivät yleensä halua avata kokemuksiaan sen enempää. Minä haluan repiä kaiken auki. Kaikki kipeimmät haavat. Haluan kohdata sen mitä itseltäni piilotan. Moni ei edes terapiassa avaudu oikeastaan. Tunnen olevani erilainen. Mutta kukin etenee tietysti omaan tyyliinsä, omilla keinoillaan ja omaan tahtiinsa. Ei kannata liikaa pakottaa jos tuntuu että vain hajoaa taakan alle.

Minä keskityn tällä hetkellä itseeni. Vuosikaudet vain uhrauduin. Nyt on aika minulle ja terveelle itsekkyydelle. Olen minäkeskeinen ja kirjoitan yleensä päiväkirjamaisesti, tiedän. En itse ainakaan ole järin iloinen siitä. Tahtoisin puhua enemmän yleisellä tasolla mutta vielä en ole siinä kunnossa. Oma kuntoutuminen on nyt keskeisintä. Mutta se muuttuu hiljalleen. Tämäkin vaihe on joskus vielä ohi mennyttä elämää. Näen sen mielessäni paremmin ja paremmin. Mitä voin tehdä ihmisten hyväksi kun olen itse ensiksi kuntoutunut. Siihen saakka käsittelen paljolti vain itseäni. Vihaan sitä mutta tällä hetkellä en osaa muutakaan. Minun täytyy olla myös itselleni armelias. En voi vain harppoa askeleita mahdollisimman nopeasti ylös portaita. Pitää ottaa askel kerrallaan. Jos juoksee, jää matka kokematta, tai voi jopa kaatua. Tämä tilanne muuttuu hitaasti ja omalla tahdillaan. Sitten kun portaita on otettu ja ollaan jo lähellä päämäärää, näyttäytyy kaikki aivan erilaisena kuin ensimmäisillä askelilla. Eikä voi ennustaa mitä lopulta on kun saavuttaa määränpään. Se on yllätys.