Kotia kohti

Tänään pääsen osastolta kotiin! Jännittää vähän mutta aika positiivisella tavalla. Aika hyvä fiilis palata taas kotiin.

Eilen triggeröi jäätävän ahdistuskohtauksen kun värjäsin hiukseni. Jotenkin kaikki pienetkin muutokset triggeröivät.

Mutta päättelin päässäni että pitää vain kestää ne. Että ne kohtaukset ovat ohimeneviä ja pitää vain kestää. Sitten ne menevät aina ohitse kuitenkin lopulta.

Juon täällä vielä päiväkahvit ja sitten lähden.

Ihania asioita elämässä nyt on kotiinpaluu ensimmäisenä. Aika paljon on tavaraa kertynyt osastolla ollessa. Olen melkoisesti shoppaillut vaatteita, suoristusraudan, kuulokkeet, päiväkirjoja. Ja niin edelleen.

Oikeasti todella ihanaa nyt päästä lopultakin kotiin. Ei edes pahemmin ahdista vaikka ajattelin ahdistuvani tästä. Ainakaan vielä ei tunnu siltä.

Jatkossa jos minua ahdistaa niin ajattelen että tämä kuuluu tähän prosessiin mitä käyn läpi ja toipumiseeni. Että sitä joutuu välillä kestämään mutta että ei se enää ole niin sietämätöntä kuin joskus oli. Että "kuolen hulluuteeni".

Tulee aina välillä näitä ajatuksia että "luomakunnan tuho on lähellä jos et auta". Eli että sekoan niin pahasti että tulee maailmanloppu. Tiedän luonnollisesti ettei tuo ole todellista mutta luulisin että se on totta ollut kenties varhaislapsuuden minulle tai jollekulle persoonistani/osistani. Ehkä sen voisi kääntää niin päin että tuho on lähellä jos minua ei nyt auteta. Että minä itse tuhoudun.

On kyllä ollut mielenkiintoisia keskusteluja kämppiksen kanssa täällä. Hän sanoi että tulee ikävä. Antoi minulle muistoksi sellaisia tsemppitarroja. Ehkä liimailen niitä päiväkirjan sivuille. Itse annoin hänelle piirroksen hänestä kissaeläimenä.

Nyt vain sitten kotiin päin. Kaikin puolin ihan hyvä olo nyt! Tässä pari kämppiksen ottamaa kuvaa.