Rakkaus ei ole ruma sana

Ihanaa olla kotona eikä vieläkään maanantain jälkeen ahdistuskohtausta, takaumaa tai triggeröimistä. Kotona ollut turvallinen olo ja nukkunutkin paremmin. Pieni ihme ettei yhtäkään takaumaa ole tullut. Nyt juon kahvia ja katselen televisiota.

Aloitin katsomaan Disney-leffoja. Tässä oli jotakin typeriä huolenaiheita mutta muuten voinut hyvin. Teen kärpäsestä härkäsen, kuten äitini sanoi. Ihan mitättömät huolet triggeröivät takaumien vyöryn. Mutta nyt erona se että on vain ahdistanut, ilman ahdistuskohtausta. Eli ahdistusta mutta ei takaumaa. Ja jos takauma meinaa alkaa, voin todeta, ettei sille ole syytä tulla. Että täällä on hyvä olla. Ei pelättävää, rakas pieni minä ja kaikki monet minät.

Kävin vuoropuhelua osieni kanssa taas. Helpotti suunnattomasti. Kirjoitin päiväkirjaa ja kävin siinä läpi tätä vuoropuhelua. Sain yhteyden osiini paremmin. Jotkut osat avautuivat jotka eivät vielä ole avautuneet. Vauva-osa sai rauhan. Äiti ja isä eivät ole täällä enää. Vauva on nyt yksin ja haluaa olla yksin. Minä tietysti olen nyt hänen äitinsä. Ja olen hänelle maailman turvallisin äiti. Se riittää minulle. En kaipaa biologiselta äidiltäni enää rakkautta. Hän rakasti vain omalla kieroutuneella tavallaan. Eikä vauva-minä halua sitä. Eikä joudu enää kestämään sitä, paremman puutteessa. Olen itse paras äiti. Osaan rakastaa itseäni ehdoitta, kaikkia osiani, oikealla tavalla. Rakastan minuja. Rakastan itseäni.

Nyt voin rakastaa. Voin sanoa että rakastan perhettäni eikä silti tarvitse vastaanottaa heidän häiriintynyttä rakkauttaan minuun. Rakastan heitä edelleen kaikesta huolimatta. En hyväksy heidän tekojaan enkä oikeuta niitä enkä ole varma voinko sanoa antaneeni anteeksi mutta siitä huolimatta rakastan, eikä minun tarvitse olla rakastamatta vaikka toisaalta vihaisin heitä. Rakastan äitiäni ja isääni kuten tytär vanhempiaan ja veljeäni kuten sisko veljeään. Mutta en halua tuntea heistä mitään tunteitani itseäni kohtaan. Pelkään että heidän tunteensa ovat kieroutuneita. Onneksi siis saan olla irti heistä, juuri niin paljon kuin haluan.

Ei tarvitse enää pelätä koko sanaa "rakkaus". Tämä on surullista. Se, mitä tarvitsee kaikkein eniten, on täysin häiriintynyttä. Rakkaus on lapsen perustarve. Ehkä se tärkein. Ja tärkein emotionaalinen tarpeemme onkin jotakin jonka joutuu kaikin tavoin kieltämään itseltään, ettei ota vastaan jotakin mikä on vinoutunutta ja väärin. Ettei toisin sanoen likaantuisi.

Nyt ei onneksi enää täydy pelätä mitään likaantumista. Kukaan ei enää likaa minua irstaudellaan, väärällä rakkaudella, kuten sitä kuvailen, enkä ole lapsi joka joutuu tyytymään siihen mitä saa. Olla enemmänkin objekti kuin rakastettu lapsi. Nyt voin tuntea ne tunteet jotka minussa ovat kieroutuneet, koska jouduin jossain määrin ottamaan sen vastaan, "rakkauden" lainausmerkeissä, että ylipäätään elän. Voin tuntea sen jos romanttisesti olin rakastunut johonkuhun perheenjäseneen. Se ei tarkoita että rakastuisin uudestaan. Se vain puhdistuu pois kun sen tuo valoon. Kaikki varjot puhdistuvat valossa. Ja asiat menee kohdilleen. Saan vielä eheän tunne-elämän. Ja voin tuntea tervettä rakkautta, platonista, romanttista, äidinrakkautta. Ja kaikesta huolimatta jopa perheeseen, jonkinlaista anteeksiantavaa rakkautta, että hekin ovat joutuneet kärsimään.

Ehkä vielä rakastun romanttisesti ja saan kokea sen mitä romanttinen rakkaus kauneimmillaan on. Ja ymmärrän ehkä paremmin sen miten häiriintynyttä on rakastua romanttisesti perheenjäseneen.

Se on ollut välillä todella kaunista, muistin tänään, ja sitä olen itkeskellyt myös. Siksi olin epätoivoinen romantikko teininä. Oli romanttista rakkautta joka tosin oli täysin kieroutunutta. Surin sitä että tämä olisi kaunista jos kyseessä olisi joku aivan toinen, vieras henkilö. Siksi hyväksikäyttö minulla päiväminälle ilmeni lähinnä epätoivoisina romanttisina haaveina luokkakavereihin ja rippikoulun poikaan johon oli todella ihastunut. Rakkaus oli aina hyvin surullinen asia minulle, surullinen ja saavuttamaton.

Aivan kuten pienen lapsen epätoivoinen haave ja toive siitä että äiti ei tekisi tällaista ja että äiti olisi vain äiti. Isää en osannut kaivatakaan. Hän oli niin häiriintynyt henkisesti.

Olen hyvin kiitollinen että tässä kodissa saan aivan rauhassa ja omaan tahtiini eheytyä. Ei ole mitään kiirettä enää. Voin käsitellä kaikkea omaan tahtiini. Ja nyt voin olla oma, ihana, kaunis itseni.