Kolmiodraamaa

Ei ole nyt ollut mielessä mitään erityisempää mistä kirjoittaisin.

Lääkitysasia huolestuttaa. Sitä on nostettu taas liian suureksi annokseksi. Tuntuu omituiselta, pää on tyhjä, väsyttää, ja niin edelleen. Toivottavasti lääkäri kuulee ja sitä vähennettäisiin. Niin ja myös masentaa enemmän.

Muuten on asiat kai ihan okei. Paitsi että heräilen yöllä toisinaan musertavaan tunteeseen miten traumaattinen olenkaan.

Nyt juon lisää kahvia ja kirjoittelen tässä läppärillä. En tiedä mistä kirjoittaisin. Olisiko ehdottaa jotain aiheita?

Pieni runonpätkä tai vastaava jonka nopeasti kirjoitin alitajunnasta:

En saa happea

Minua kuristetaan

Se on isä tai veli, en tiedä

Menen sekaisin kuka on kuka

Ne haluaa mun lihaa

Mä en anna niille syytä iloon

Että pelkäisin

Ne raivostuu muhun kun en tottele

En mä noin säälittäviä miehiä tottele

Ne haukkuu mut paskaksi lutkaksi jos en nyt anna

Mä nauran päin naamaa

Yrittäkää!

Ne sitoo mut

Syljeskelen naamalle

Ne ottaa pistoolit taskusta ja komentaa

Jos nyt huora et tottele niin me...

Mä vaan nauran, oikeasti kyllä pelottaa

Ne tähtää suoraan mun suuhun

Mä pysyn hievahtamatta ja jämäkkänä

En anna syytä ampua

Ne tuijottaa kolkosti

Ne odottaa

Ja odottaa

Ja mä pysyn hievahtamatta

Sitten ne luovuttaa

Okei, tän kerran, mut jos vielä ryppyilet niin me...

Mua helpottaa syvältä

Tekis mieli huokaista

Mutta pysyn jämäkkänä ja nyökkään niille

Ne poistuvat

Alan täristä

Ja itkeä hiljaa

Selvisin hengissä ihmeen kaupalla!

Murenen palasiksi

Pelko tulee vasta tilanteen jälkeen

Veli, minä ja isä. Kuva tekoälyllä.