Valoenkeli

Kaunehin ruusu kedolla
On hän nukkumassa kehdossa
Pieni valoenkeli
Nimetty hän Marieksi
Koki jälleensyntymän
Koska he kaksi eivät enää ole
Äiti ja isä
Vaan on nyt uusi äiti hällä
Itse kukas muu kuin minä
Valoenkeli oli turmeltu
Edellisten hoivassa
Ei tiennyt hän siipiään
Vaan nyt ne ymmärtää
On hän sittenkin valossa
Vaikka luuli et hänen syytään
On pahuus maailmassa
Vaan oivaltaa toisin tän
Itse minä valoa hengitän
Siispä olen valoa nyt
Pienokainen ymmärtänyt
Kaunis on hän
Ruususen unta suorastaan nukkuen
Tämä Marie pikkuinen
Koska lopultakin on turvallista uinahtaa
Uusi äiti kun konsanaan
Pienokaista tuudittaa
Rakastaa tämä äiti ehdoitta
Ei vihalla rankaise
Koska äiti ensimmäinen mursi sydämen
Ja isää hän ei osannut kaivata
Vaan on toisin asiat
Koska nyt Marie itsehän
On lopultakin aikuinen
Ja siis minä, Marie
Itseäni pientä tuudittelen
Me molemmat yhdessä hymyilemme
On pieni minä enkeli
Siispä minäkin olen se
Valossa voin kasvaa
Kirkkaammaksi kuin koskaan

Tältä tuntuu nyt. Ei joudu pelkäämään enää omaa valonsa loistoa. Ei piilottaa sitä koska joku kuitenkin tulee ja satuttaa. Eilen tunsin että minulla on vertauskuvallisesti siivet selässä. Saatoin kuvitella ne kasvamassa lapaluistani. Ne olivat avoinna ja puhdasta valoa. Se kokemus, että omaa siivet, tuo voimaa. Koska puhdasta valoa ei varjo voi satuttaa. Varjo ei tartu siihen vaan muuntuu valoksi valossa. Tällaista prosessia käyn läpi. Muunnan varjon valoksi. Sillä on monia merkityksiä. Traumat jotka ovat likaisia, muuntuvat kirkkaudeksi. Häiriintyneisyys näyttäytyy valossa erilaisena kuin varjossa. Likainen vesi on kirkasta ja epämääräiset kalat ovatkin haikaloja. En osaa tämän paremmin sanoiksi muotoilla sitä.

Olen nyt useamman suusta kuullut että näytän osastojakson jälkeen freesimmältä. Koen että kaikki kokemani on vaikuttanut energiaani, värähtelyyn, tai miksi sitä haluaakaan kutsua. Se on kuin jähmeä naamari kasvoillani. (Itseasiassa humoristisesti nimitän sitä isänaamariksi. Isäni energia, olemus, ilmeet jotka omaksuin.) Se on alkanut sulaa, purkautua pois, ja minun oma energiani, ilmeeni, olemukseni paistaa sen läpi niin näytänkin paljon paremmalta. Näytän enemmän itseltäni.

Muutosta edelliseen näkyy paljon nyt. Ahdistus on erilaista. Se tulee, viipyy hetken ja häipyy, ei jää päälle, jumiudu kehooni niin että menen lukkoon. Se tulee, on, purkautuu ja menee ohi. Takaumia ei sitten maanantain ole tullut. Suhtaudun ahdistukseen eri tavoin. Se ei ole niin häpeällistä vaikka sen aistisi minusta ulospäin. Suhtaudun omiin tunteisiini eri tavoin. Luotan, että voin välillä olla ahdistunut ja se on ihan ok.

(Kuva tekoälyllä.)