Jotenkin vain unohdan

Makaan huoneessani tiedostamattomuudessa, sänky nitisee, miksi täällä haisee omituiselta, miksi toistelen sanoja mitä täällä tapahtuu, päässäni, ja miksi keinun? Miksi kuola valuu suustani ja mikä minua riivaa niin paljon nyt? Miksi sängystä kuuluu hirveä nitinä? Terästän kuuloani mutta korvissa alkaa soida ja säikähdän. Ehkä parempi etten mieti tuota ääntä... se on kuin huohotusta...

Odotan. Mitä minä oikeastaan odotan? Tuntuu vain kuin olisin monta tuntia vain odottanut ja odottanut että jotakin tapahtuu, tai ehkä että jokin päättyy, mutten tiedä mikä. Aika kuluu... En uskalla kuulostella kellon tikitystä että tietäisin miksi aika kuluu hirveän piinallisesti.

Miksi minä yhtäkkiä huohotan? En pidä tästä tunteesta mutta jostain syystä tuo huohotus on yhtäkkiä ainut minkä tiedostan. Sängyn nitinään olen jo tottunut ja se melkeinpä rauhoittaa minua.

Tämä huohotus on pelottavaa... Kiihottuminen, tuo sana, miksi se pyörii mielessäni ja minkä takia se on pelottava sana?

Vaivun syvempään tiedostamattomuuteen. Pehmeän lämpimään tunteeseen, kuin halaus. Otan sen täysillä vastaan. Tunnen mielihyvän ja nautin. En tiedä kuka kanssani on mutta se on joku ihana. Yhdyn sängyn keinuvaan liikkeeseen ja annan periksi. Ei sillä väliä kuka tuo on kun tämä on autuasta.

Kiljaisen yhtäkkiä ja silmäni revähtävät ammolleen. Isä! Se oli isä! Tärisen horkassa kun seuraan vierestä miten isä pukee farkut jalkaansa. En voi kuin tuijottaa. Miksi sillä oli vain bokserit? Vai oliko sillä niitäkään? Tiedän kyllä tasan tarkalleen mitä äsken tapahtui mutta kieltäydyn myöntämästä sitä.

Hän kävelee vaitonaisena huoneen ovelle, avaa sen ja sulkee perässään.

Jään yksin.

Pelko ja kiihotus sekoittuvat toisiinsa ja uusi tunne, raivo, tekee tuloaan pintaan. Pian tärisen ennemminkin raivosta kuin kauhusta. Tekee mieli pistää koko paikka palasiksi. Hakkaan raivon kyyneleet silmissäni tyynyä ja kiroan ääneen. Huudan. Huuli väpättää. Purskahdan raivokkaaseen itkuun ja käperryn kerälle. Nyyhkytän ja peitän kasvoni häpeissäni.

Miten voin nyt mennä nukkumaan? Tuleeko se uudestaan tänne? Mitä teen? Mihin pakenen? Mitä tekisin että tämä loppuu jo? Samaa paskaa päivästä toiseen! En siedä elämääni... Olisi parempi kuolla pois...

Yritän vain lohduttautua, ei hätää, keksin jotakin, ainakin nyt se on poissa, minulla on hetki kun saan vain itkeä ja toivon että kyyneleet puhdistavat edes osan tästä liasta.

Lopulta uinahdan ja jotenkin vain unohdan. Unohdan koko oman olemassaoloni että kestän kidutuksen. Näin on hyvä.

Aamu tulee. Joku huutaa että pitää herätä ja mennä kouluun. Olen todella uninen. Mietin, miksi olen taas rättiväsynyt näin aamusta ja miksi jaloissa tuntuu kuin olisin juossut maratonin. En mieti asiaa sen enempää vaan menen syömään aamiaista. Olen rauhallinen ja tyyni. Olen nukkunut läpi koko yön. Tämä on tavallinen arkiaamu. Mitähän myöhemmin tänään piirtäisin, pohdin. Menen istumaan sohvalle ja katsomaan aamun piirrettyjä. Koukistan polveni ja kiedon yöpaidan suojakseni. Laitan pääni vielä paidan sisään. Nuuhkin omaa tuoksuani jokseenkin järkyttyneenä vaikka en itse silloin ymmärrä että olen järkyttynyt. Ja pikkuhousut on taas huonosti. Se häiritsee todella. Enempiä miettimättä menen kouluun.