Helppo ja toimiva harjoitus kehoyhteyteen

Tämä päivä on alkanut hyvin. Kävimme harrastustapahtumassa missä mielenkiintoisinta oli larppaajat. Siinä oli mies raskaassa haarniskassa. Juttelin heille siinä ja sanoin että tuo on hiukan kuin turrit fursuitissa tosin he tappelevat ja turrit halailevat. 

Siitä menin kauppaan ja kaupassa sitten jostain syystä alkoi ahdistus hiipiä mieleen. Toivoin vain että pääsisin pian kotiin ja olemaan yksin. (Tahdon yleensä silloin olla yksin vaikka enemmän kyllä muiden seura auttaisi.) Olen hävennyt niin monia asioita elämäni varrella etten kuollut häpeään "oudon" käytökseni takia, mutta aina se hiukan nolottaa kun julkisella paikalla tulee takauma ja muutun epäluuloiseksi ja ikävästi latautuneeksi.

Myöhemmin olin kiitollinen juurikin tästä takaumasta koska se oli merkittävä edistysaskel mitä sen jälkeen oivalsin. 

Pääsin kaupasta kotiin ja hermostuneesti laittelin ostokset paikalleen. Tuntui taas että kaikki tuijottavat. Pyörin kotonani ympyrää pähkäillen jäädäkö sinne vai mennäkö ulos. Päätin mennä tupakkapaikalle. Siinä oli pari naapuria juttelemassa. Olin todella kömpelö ja vaivautunut, kuten yleensä sosiaalisissa tilanteissa ahdistuneena. He varovaisesti kysyivät onko kaikki kunnossa. Vastasin katse maassa että ahdistaa vaan. Kysyivät, mikä, ja vastaus siihen on aina sama: traumat. Olen kiitollinen että joku välittää nykyään, eikä kiusaa, ja tahtoo auttaa. He kehottivat menemään työntekijän juttusille. 

Menin siitä sitten vähän epäröiden, koputtaako ovea, ahdistunko vain lisää jos nyt alan puhumaan kaikesta mitä päässäni nyt liikkuu, mutta päätin koputtaa kuitenkin ja pyytää tarvittavat lääkkeet ahdistukseen. Menin istumaan yleisiin tiloihin odottamaan. Otin kengät jalasta ja ajattelin laittaa meditaationauhan pyörimään. Työntekijä toi lääkkeet. En puhunut mitään. 

Ajattelin itsekseni, että kenties pitäisi oppia, ettei minun pidä aina "repiä itseäni auki" kuten tullut tavaksi. Että minullakin on yksityisyyttä. Sitä tulisi vahvistaa, kokemusta että on jotakin vain omaa. 

Istuin sohvalle lysähtäen hetkeksi ja sitten oikaisin selän. Havahduin että olipas tämäkin uusi keino ahdistukseen. Tiedän hengitysharjoitukset ja kehon jännittämiset mutta tällaisesta en ole lukenut. Menin uudelleen lysyyn siinä hetken viipyen ja sitten suoristin selän niin suoraksi kuin voi ja kohotin kaulaa samalla ylemmäs, ryhdikkäästi. Kokeilin tähän uuteen oivallukseen ottaa mukaan hengityksen. Suoristin selkäni ja kaulani samalla syvään sisään hengittäen, pidin sen syvällä vatsanpohjassa saakka, ja sitten annoin selän pehmetä kuin spagetti ja lysähdin kasaan samalla ilman pois puhaltaen. Ugh, minä keksi tuli. 

Tein tuota päälle tunnin ajan, se vain tuntui niin hyvältä! Unohdin ahdistuksen kokonaan ja aloin kokea kehollisia muistoja. Koko kehon valtasi puutuneisuuden tunne. Päässä huippasi. Kun alkoi huimata liikaa, menin makuulle ja keskeytin harjoituksen hetkeksi. Tuntui ihanalta, että saan olla tässä ja rentoutua eikä kukaan hyökkää kimppuun. Eli toisin sanoen koin kehossani jotain mitä trauman tapahtuessa koin mutta oikeasti mitään pahaa ei tapahdu. 

Sitten tunsin että koko keho on liekeissä, kuin tulessa istuisi, mutta ei kivuliasta. Ajattelin, nyt kehoni muistaa, viimein. 

Lopettelin harjoituksen. Tuntuipa olo virkistyneeltä ja kirkastuneelta. Ei tarvinnut kuin hengittää. Se oli äärimmäisen helppoa ja myös toimivaa. 

Nyt on olo jollain lailla erilainen. Ehkä olen enemmän minä. Koin harjoituksessa myös puutuneisuuden ja paineen tunteen kasvoillani. Ehkä siksi tuntuu, olen minä. Minun kasvoni.