Askelia kohti terveyttä

Olen tässä eilen rentoutunut ja tehnyt meditaatioharjoituksia. Tein sellaisen harjoituksen itsensä rakastamiseen. Se oli hyvä. Voisin jatkossa tehdä sen päivittäin. Ymmärtää, että olen riittävä tällaisena. Ei täydy olla mitään enempää. Siinä on affirmaatioita joita alitajunta ottaa vastaan. Ei tarvitse kuin maata ja olla vastaanottavainen ja kuunnella. Pyrin myös samalla kohti rentoutta, kehoni on aina vähän jännittynyt. 

Koen pohjatonta riittämättömyyttä. Ehkä se lähtee sieltä lapsuudesta että pitää olla täydellinen jotta voidaan rakastaa. Sehän ei ole totta. Kaikki ovat rakkauden arvoisia vain koska ovat.

Tällaisissa pohdinnoissa eilen. Olen tässä viimeisen viikon, parin, aikana oivaltanut uusia asioita ja edistynyt. (Kyllä olen vaikka miltä tahansa se sinusta vaikuttaa!)

Ainahan sitä välillä pyörittää samoja keloja paljon mutta nyt on tullut aivan uusia. Kun sanoitan asioita, sanon ehkä samat sanat, mutta niiden merkitys ja syvyys on muuttunut. Sanoin vuosi sitten että maadoitun. Sanon nyt että maadoitun. Samat sanat mutta syvyys on eri. Jos silloin maadoituin niin nyt sama mutta enemmän. 

Eilen osasin alkaa kohtaamaan ahdistuksen. Se oli iso edistysaskel. Yleensä olen kiusaantunut ja välttelen näitä tunteita. Yritän unohtaa koko olemassaoloni. Turruttaa tunteet ja ajatukset. En enää aio toimia näin. Jatkossa annan niiden ajatusten, tunteiden ja kehon tuntemusten olla ja käyn ne läpi.

Ahdistus on siunaus, nyt ajattelen. Olen nykyään kiitollinen aina kun ahdistaa. Silloin voin vain antaa kaiken tulla ja tulvia mieleen. Se eheyttää ja puhdistaa. Otan sen tällä tavoin vastaan niin se on paljon helpompaa kokea läpi. Alan kyllä lopultakin päästä yli siitä että ahdistus on jotain ylivoimaista ja sietämätöntä. En patoa sitä.