Intouduin siivoamaan

Tässä on ennen ja jälkeen -kuvia asunnoltani siivousta ennen ja sen jälkeen. Kaatopaikasta luksusta! He he.

Vaateröykkiöitä ja pusseja kaikkialla. Roskia siivoamatta. Tavarat sekaisin. Tervetuloa kaatopaikkaani.

Tältä näytti vanha sänky. Ilman lakanaa näkee miten sotkuinen se on.

Eilen tuli uusi sänky. Alkoi tietysti sitten stressata ja ahdistaa tämä "elämänmuutos". Lähinnä se ahdisti että remppamiehet jotka sängyn toivat, eivät laittaneet sen jalkoja paikalleen. Aloin panikoida niitä jalkoja että saako ne oikein laitettua ettei hajoa sänky uudestaan. No, takauman jyllätessä päällä aloin pakonomaisesti siivota paikkoja. Aloitin ihme kyllä eteisestä joka oli ennen täysi kaatopaikka vaatepusseineen ja risaisine kenkineen ja pahasti imuroinnin tarpeessa. Imuroin paikat kunnolla, kerrankin. Yleensä jostain syystä välttelen imuroimista. Sitten heitin rikkinäisiä vaatteita muovipussiin ja roskakoriin. Laitoin kengät siististi riviin ja raivasin lisää tilaa eteiseen. Sen jälkeen kasasin pusseja eteisen käytävään joissa on yllätys yllätys, lisää vaatteita. Vaatekaapille olisi kyllä kova tarve. Tietysti roskat keräsin ja heitin pois jotakin rikkinäistä tavaraa ja sillä jo tuli siistiä. Sänkyyn laitoin lakanan (joka tosin on mielestäni huono koska se on väljästi laitettu).

Tällaista nyt tuli. Olen melko lailla tyytyväinen asuntooni vaikka se saisi olla hieman isompi.

Eilisestä takaumasta vielä voisin kertoa. Tai kertoisin jos oikeastaan muistaisin siitä jotakin. En itse asiassa oikein muista enää. Muistan vain olleeni hyvin levoton ja työntekijätkin sen huomasivat ja käskivät rauhoittumaan. Aloin myös olemaan pakkomielteinen siisteydestä. Siksipä aloinkin siis siivota.

Lopulta menin uuteen sänkyyn ja tarkoituksena mennä unille. Makasin hievahtamatta aloillani ja tuijotin eteeni. Näin yleensä toimin kun tulee takaumia. Jähmetyn. Joko jähmetyn, pakenen - tai haluaisin paeta - tai sitten omaksun sen että nyt minä itse olenkin joku raiskaaja ja olen hyökkäävä muita kohtaan, tavallaan. Yhtäkkiä siinä makoillessa ymmärsin että veljeni ei koskaan tule tänne. Olen vapaa veljestä. Se oli huojentava oivallus. Rentouduin saman tien. Veli ei tule. Eikä kukaan muukaan.

Panikoin täällä että joku näkee minut jostain. Huomasin että pelkään ikkunaa koska joku voisi nähdä minut sen kautta. Pelkään myös ovea että joku avaa sen ja tarkkailee minua. Ymmärsin, että sellainen "psykoottinen" pelko että joku tai kaikki tarkkailevat, ei ole ehkä harhaa aina, vaan voi liittyä menneisiin kokemuksiin, siihen, jos sinulla ei ole ollut tarpeeksi yksityisyyttä ja jos joku on kirjaimellisesti tuijottanut ikkunan kautta tai ovensuussa.

Menin kippuralle istumaan nurkkaan niin ettei minua voi nähdä ikkunasta eikä ovesta. Rauhoituin heti. Huomasin ajattelevani että pitää olla näkymättömissä "ettei ne tapa". Jos minusta näkyy vilahduskin niin se on kaiken loppu. En tiedä miksi pelkään tällaista, onko sellaista tapahtunut, en osaa sanoa.

No, nyt olen tyytyväinen siihen että sain siivottua vaikka sängyn jalat ehkä vähän stressaa. Mutta vain vähän. Kyllä ne varmaan saadaan vielä laitettua. Ja tämä oli vain hyvä, että triggeröi ja ahdisti. Se sai minut liikkeelle ja siivoamaan. Plus se että tiedän että jokainen takauma on askel eteenpäin irti tuskasta.

Uusi sänky on tavallaan uusi alku. Edellinen oli minulla noin kuusitoistavuotiaasta tähän päivään. Siinä sängyssä minä olin sidottuna. Tuossa sängyssä ei ole edes nukuttu. Rakastan uutta sänkyä.