Huolettomuutta ja nykyhetken kuulumisia

Katselin Arman pohjantähden alla -ohjelmaa vanhustenhoidosta. Sai pohtimaan sitä jospa olisi nyt vanha ja kuolema lähellä. Mitä tekisin? Varmaankin eläisin elämääni täysillä. Ehkä istuskelisin vain hiljaisuudessa ulkona luontoa ihmetellen, tuoksuja haistellen, ihmisiä rakastaen. Ottaisin ilon irti joka hetkestä. Rakastaisin läheisiäni.

Sitten sitä kun ajattelee ja toteaa että on vasta kolmekymppinen ja että on vielä mahdollisesti kymmeniä vuosia elämää edessä, on upeaa ajatella olla nuori.

Ajattelin että voisin tehdä mielikuvamatkoja vanhuuteen ja sitten sitä kautta oppia ottamaan elämä täysillä jo nyt.

Joitain vuosia sitten tuntui kuin olisin sisäisesti vanha nainen joka odottaa jo kuolemaa mutta todellisuudessa elämä on vasta edessä. Se oli hienoa. Ikään kuin saisi lisäaikaa elää.

Ei ole mitään mistä pitäisi murehtia. 

Katselin Leijonan luola USA:ta. Se sai minut innostumaan entistä enemmän maailman muuttamisesta paremmaksi paikaksi. Aloin pohtia tosissani unelmieni toteuttamista. Keksin hyvän idean kirjasta jota voin alkaa jo nyt kirjoittamaan. Minulla on siihen paljon aineksia jo nyt. En ehkä voi omaelämäkertaa kirjoittaa, en vielä ainakaan, mutta voin kirjoittaa toisenlaisen kirjan jossa on se sama tärkeä sanoma mikä elämäkerrallani olisi. Voin aloittaa kirjoittamaan kirjaa eheytymisestä.

Haluan kirjoittaa kirjan siitä miten olla oman elämänsä sankari, voittaja, ja saavuttaa täyden eheyden. Kirjoitan siihen kaikki keinot joita olen itse oppinut ja joista olen hyötynyt. Sen otan projektiksi nyt!

Selvittelin tässä myös teatterikursseja, mitä toimintaa on. Syksyllä alkaa taas kurssit. Ajattelin sitten hakeutua improvisaatioryhmään. Tosi hauskaa! Tuli omituinen intuitio, vahva tunne että minusta saattaisi kuoriutua näyttelijä.

Tähän väliin hauska juttu mikä tapahtui. Olin menossa lataamaan puhelimeen saldoa ja kirjastoon kun pihassa joku raahasi pinoa kirjoja mukanaan ja tiputti vahingossa ne ja sanoi minulle jotakin. Olin yllättynyt vähän tästä avoimesta suhtautumisesta jutella minulle kuin tuttavalle. Siispä pysähdyin siihen ja kysyin mitä kirjoja lainasit. Juteltiin siinä siitä että molemmat meistä piirtää ja kirjoittaa. Koska hän niin avoimesti jutteli minulle, uskasltauduin kysymään hänen puhelinnumeronsa ja sanoin että tämä on vähän randomia mutta minulla ei ole paljon ystäviä ja voitaisiin tutustua. Hän kertoi että on vasta vähän aikaa asunut tällä paikkakunnalla eikä hänelläkään ole että se on ihan ok. Hyvästelimme. Tämäkö on se kaveri jota olen elämääni rukoillut?

Nyt on tosiaan ollut viimeinen viikko tasaista nousujohdetta. Pahoja takaumia ja ahdistuksia ei ole ollut. Kohta tulee uusi sänky ja yritän etsiä vaatekaappia Torista. Kaikki näyttäytyy valoisana.

Tässä fiilistelin sitä että keskityn valoon enkä varjoon. Huomasin että sitä kautta varjo itsestään purkautuu pois. Ymmärsin myös että keskittymällä varjoon se purkautuu silläkin tavoin. Rakastan varjoani. En pelkää sitä kun rakastan sitä. Ei siis tarvitse tehdä mitään muuta kuin tuijotella varjoa ja valoa ja meditoida.

En ole nyt hetkeen kirjoittanut. Menee paremmin. Olen viime päivinä piirtänyt paljon. Turritaidetta. Tein FurAffinityyn tunnukset, MarieBelleCat. Sinne voi mennä katselemaan. Tarvitsee tunnukset jotta pääsee katsomaan eroottisia kuvia. Niitäkin piirtänyt nyt paljon.

Tasaista nousujohdetta on. Enpä ole huomannut nyt sitä epämääräistä tuskaa joka pienen liekin lailla kärventää. Olen keskittynyt muihin asioihin, uppoutunut omiin maailmoihin.

Istuin tupakilla ja yhtäkkiä rentouduin. Tajusin että ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Että voin nyt vain olla. Sitten jotenkin oudosti riemastuin ajatuksesta että minua on raiskattu. Riemastuin varmaan koska tajusin samalla että se kaikki on nyt kaukana tästä hetkestä ja ohitse joten voin turvallisesti käsitellä sitä. Tuntui tavallaan kuin olisi taajuudella kohonnut korkeammalle.

Viime aikoina olen katsellut elokuvia paljon ja ollut varsinainen jäätelön suurkuluttaja. Sitten olen piirtänyt päivittäin. Aloin haaveilemaan muutosta vaikka se ei ole vielä ajankohtaista. Seuraava asunto on sitten kaksio ja isompi kuin nykyinen ja paikkakuntaa melko varmuudella vaihdan. Sitten kun sen aika tulee, alan etsiskelemään koiraa kaveriksi. Näitä on kiva katsella ja haaveilla vaikka ei vuoteen, pariin, kolmeen tapahdu.

En ole nyt kirjoittanut hetkeen mitään. Ei erityisempää asiaa. Olen vain nauttinut elämästä. En ole päälle kymmeneen vuoteen elänyt tällaista vaihetta läpi, että voisin vain rentoutua ja olla ja tyytyväinen elämääni. Ollut seitsemäntoistavuotiaasta saakka rankkaa työskentelyä traumojen parissa. Nykyään mietin niitä aika harvoin. Ja voin jopa vain nauttia. Viimeksi tällaista huolettomuutta oli teininä.