Elämässä on loppuja ja alkuja

Olen alkanut ymmärtämään miten lapsellisesti ajattelen että unelmani toteutuvat. Hyvin suuret unelmat. Voin paljon töitä tekemällä kenties saavuttaa jotain mutta se ei välttämättä toteudu että menestyisin. Aion joka tapauksessa jatkaa opettelua ja työtä ja tähdätä korkealle.

Voi olla etten saavuta mitään. Haaveistani helpoin voisi olla lastensatujen kirjoittaminen ja kuvittaminen, ja vaikka omakustanteisena. Se voisi onnistua, kunhan saan inspiraation piirtämiseen. Itse tarina on jo kirjoitettu. Parikin tarinaa.

Lueskelen tässä kiehtovaa kirjaa kuolemanrajakokemuksen saaneelta naiselta. Kaikki mitä hän kertoo, koskettaa syvästi minua. Voin samaistua.

Hän esimerkiksi sanoo että ajatteli syövästä paranemisen olevan hänen loppu, kunnes oivalsi että se oli vasta alku. Näin minä koen. Ymmärsin eilen, että insesti on loppunut. En enää kärsi mistään. Ajattelin että tämä on loppu kunnes ymmärsin että voi, ei, tämä on vasta alkua. Nyt olen siis vapaa. Entä sen jälkeen? Mitä tapahtuu sen jälkeen kun ensimmäinen jakso elämästä on ohitse?

Ehkä elämässä tulee uusia ja uusia loppuja ja alkuja. Ensimmäinen osuus omasta elämästäni meni onnistuneesti. Insesti ei jäänyt vaikuttamaan loppuelämäkseni negatiivisesti. Pääsin yli. Siispä nyt on vuorossa elämän uudelleen rakentaminen. Aloitan tyhjästä eteenpäin ja jatkan.

Herkästi käy niin että ihmiset elävät tuskaa läpi koko loppuelämänsä pääsemättä yli. En tiedä käykö jopa suurimmalle osalle ihmisistä näin joilla on yhtä vakavat traumat kuin minulla. Heistä voi tulla häiriintyneitä, murhaajia, psykopaatteja ja niin edelleen ja he eivät koe elämässään koskaan yhtäkään tervettä päivää. Tämä on surullista. He kokevat läpi elämän helvetin ja jatkavat siitä mitä ovat oppineet elämässä ja perustavat oman perheen ja sama touhu jatkuu siellä vanhuuteen saakka. Tällaisia tarinoita on, tiedän sen, koska sellainen on omien vanhempieni tarina. Suren sitä että perheeni on niin sairas.

Minä olen onnekas monin tavoin. Olin tarpeeksi vahva ja löysin tieni tänne, henkisesti, fyysisesti. Olen osannut käsitellä kokemaani. Kestän kipua enkä turruta sitä päihtein. Tupakankin polton lopetin jo ja alkoholia juon harvoin ja mitään laittomia päihteitä en käytä. En yritä turruttaa tuskaani enkä paeta sitä. Pyrin kohtaamaan sen. Ja pystyn siihen.

Voiko elämä oikeasti olla näin ihanaa? En keksi juuri mitään mikä olisi pielessä vaikka kuinka kaivelen ja mietin, "mitä seuraavaksi". Varsinkin nyt kun koti on siistimpi, alkaa myös mieli olla huolettomampi. Olen käynyt pitkän prosessin läpi siitä alkaen kun olin seitsemäntoistavuotias tähän päivään (olen nyt kolmekymmentäneljävuotias). Silloin alkoi prosessi. Nyt se on päättynyt. Oikeammin, alkamassa. Tämä ei ole loppu. Tämä on vasta alku.

Sielun pimeästä yöstä olen lukenut. Se on siis käytännössä masennuskausi mutta sitä termiä käytetään henkisen kasvun vaiheena jossa kokee merkityksettömyyttä, melankoliaa, tyhjyyttä, surua ja niin edelleen. Kävin oman yöni läpi ja luulen että nyt päivä on koittanut. Ja aurinko on yllätyksekseni nousemassa entistä korkeammalle. Kuvittelin auringonnousun mielessäni mutta en osannut ajatella että se ei ole loppu. Aurinko jatkaa kulkuaan ylemmäs ja ylemmäs valaisten kaikki paikat. Saan makustella prosessia.

Voin nyt sanoa että pahin on ohi enkä usko että koskaan tulen kokemaan elämässäni enää mitään näin kauheaa mitä koko elämäni oli nollavuotiaasta parikymppiseksi. En usko että kohtaan sellaisia vastoinkäymisiä enää. Mikä olisi kauheampaa kuin se mitä koin? Ei sellaisia asioita juuri ole. Minun yöni oli ikuinen. Tai niin kuvittelin. Oikeasti se kesti lyhyen aikaa, kun ajattelee aikaa. Se oli silmänräpäytys joka kesti kolmekymmentä vuotta. Silti lyhyt aika koko elämänkaarta katsellen. Voin iloisesti todeta tämän.

Olen hyvin tyytyväinen. Masennus on erilaista. Tiedän etten ole täydellisen onnellinen mutta en ole varsinaisesti masentunutkaan, ainakaan niin että masennus lamaannuttaisi. Pelkoja minulla on edelleen joista tiedostan murto-osan, siksi tuska ei ole purkautunut vielä, vaan olen aina hivenen varuillani, "ettei vaan ne tapa". Kuolemanpelko on ollut läsnä jo kolmentoista vuoden ajan. Nyt se alkaa hellittää niin ettei se ole aktiivinen pelko niin sanotusti vaan eräänlainen varjo todellisesta pelosta. Se ei ole sellaista pelkoa että olisin nyt varma etten ole turvassa. Tiedän olevani mutta myös luotan ja sisäistän sen paremmin jo että olen. Tämä muutos tapahtui viimeisimmän osastojakson jälkeen ja sen jälkeen en ole valvonut öitä peläten ja sekoillen. Eikä ole ollut tarvetta osastohoidolle enää, kuten arvelinkin viimeisimmän jakson jälkeen, "tänne en hetkeen tule uudestaan jos koskaan".

Sillä ajatellen minkälainen mielialani on ollut tässä viimeisimmät vuodet, aina teinistä saakka, olen nykyään hyvin onnellinen. Elämä on helppoa ja vaivatonta. Asiat sujuvat. Ihan vasta tässä muutamassa viikossa on alkanut tapahtua tällaista muutosta. Sitä aiemmin tunsin "epämääräisen kärsimyksen" kaiken aikaa kärventävän pienen liekin lailla ja olin ahdistunut, levoton, rauhaton. En osannut olla tupakoimatta. Aloin ahdistua hirveästi jos en päässyt tupakalle tasaisin väliajoin.

Sitten aloin pohtimaan työntekoa ja laiskottelua. Olin hyvin kiinni kiireessä ja työnarkomaniassa kuin sitä nimitän, minkälainen olin. Nykyään, kuten totesin, kaikki on tosiaan vaivattomampaa. Oli myös melko vaivatonta päästä irti tästä työnarkomaniasta vaikka usein tällaisia asioita on hyvin vaikeata sisäistää ja päästä yli turhasta stressaamisesta tai muusta pinttyneestä tavasta. Minulla oli pinttynyt tapa tehdä töitä mutta nyt päivä päivältä olen enemmän ja enemmän rennompi! Tämä asioiden sisäistäminen ja uuden oppiminen on jo melko helppoa. Alitajunta tekee työn. Minä vain käsken sitä. Annan sille sanat, mitä tulee tehdä, ja irrotan ja annan työn vain tapahtua.