Luontopolulla miettien

Mitä on tietoisuus? Tollen kirjan inspiroimana jaan omia fiiliksiä tästä teemasta. Eivät mitään faktoja, en väitä että tietäisin mitään. Tuntuu että minulla on ehkä joskus ollut jokin mystinen kokemus jonka pohjalta nämä fiilikset tulevat mutta en tiedä, onko.

Se on kuin avaruus tai meri. Tai kuin jäävuori. Tietoista, sellaista mitä pystyy sanoittamaan, on vain parikymmentä prosenttia koko vuoresta, sen huippu. Tietoisuus tai olemassaolo taas on kokonainen vuori. Sen voi kokea tunteena mutta sitä ei osaa ajatella tai sanoittaa. Vain pienen osan siitä osaa sanoiksi muotoilla. Ehkä tietoisuuden kasvua on se että oppii sanoittamaan alitajuista ja tuoda sitä pintaan niin että jäävuoresta näkyy suurempi määrä huippua.

Tietoisuus, läsnäolo, on taas kuin meri tai avaruus, jos sitä yrittää kuvailla että miltä se tuntuu. Huomio sanalla tuntuu. Sitä ei pysty ajattelemaan, en itse ainakaan osaa, mutta tunnen sen. Se on se hiljainen olo ajatusten taustalla. Se on myös sitä kun tuntuu kuin ajatukseni liukenisivat avaruuteen, ilmaan jotenkin, ja muut tietäisivät ne. Mutta ei nyt sekoiteta tuota uskomusta tähän.

On vain hiljaisuus, tarkka aistimus, olo. Itse kaikkitietävyys jossain tuolla kuin kaiken aikaa kaikessa ja silti täydellisen saavuttamattomissa. En ole mikään kaikkitietävä. Jotenkin kuitenkin on "olo" kuin olisi kaikkitietävä. Ikään kuin se tieto olisi varastoitunut itseen, jokaiseen soluun, mutta elää ikuisessa unohduksessa siitä.

Onko olemassa kollektiivinen alitajunta? Ovatko ihmisten mielet jotenkin yhteydessä toisiinsa? Näihin kun mennään niin tulee vain omat pelot esiin joten ei niistä enempää, enkä aiheesta tiedä mitään.

Oli kiinnostavaa kirjassa kun esitettiin ajatus että kuka minä on, minä nimen, historian, muodon tuolla puolen? Kuka tai mikä on minä joka vain on?

Se on kiinnostava kysymys kyllä. Ymmärrän että rakennan koko ajan toisaalta valheellista minuutta. Tiedän sen kyllä että se on ehkä pakollinen väliaikainen vaihe muodostaa minuutta egon kautta kunnes voi, osaa, siitä luokittelusta luopua. Ehkä löydän vielä sen kuka oikeastaan olen.

Mutta kuka tai mikä on minä? Tai kysytään, mikä on "olen"? Hahmotan vain olemuksen joka on hiljaa ja passiivinen tarkkailija mutta sillä ei ole nimeä, muotoa tai muutakaan. Sitten jos lähestyn sen sijaan omaa energiakenttääni niin tunnen itsen, aika huonosti koska dissosioin sen, tosin. Mutta hahmotan olemukseni tyynenä ja rauhallisena, äidillisenä. Tämä kokemus vaihtelee. Välillä se on maskuliininen, välillä eroottinen, välillä vaatimaton... ja niin edelleen. Erilaisia oloja, erilaisia osiani. Jos siitä otetaan vielä askel lähemmäs egoa niin tulee vastaan imago jota olen muodostanut ja ajatukset tässä hetkessä. Tietoisuus itsestä, niin kuin itsen nyt koen.

Mutta jos unohdetaan itse niin mikä kokemus tämä avaruuden tai valtameren kokeminen on ja missä siellä on minuus vai onko? On vain avara tietoisuus ilman minua. 

Luin tänään toista kirjaa, kyseisen kirjailijan kuolemanrajakokemuksesta. Hän koki siinä olevansa kuin pimeässä huoneessa taskulampun kanssa, tavallisessa kehoonsa sidotussa olotilassa, mutta kokemuksessa sen olevan kuin huoneeseen olisi laitettu valot päälle ja siellä olisi kaikkea mahdollista upeaa mitä ei voi edes kuvitella.

Tämänkaltainen kokemus on itselleni tuttu valvemaailmassa. Alan saavuttaa laajan, tarkan ja kirkkaan käsityskyvyn, kuten unessani ennustettiin vuonna 2009. Se alkaa nyt toteutua.

Kävelin ulkona ja kuuntelin iloista musiikkia ja saavutin suurenmoisen vapauden tilan. Hymyillen katselin pilviä, taivasta, puita, ihmisiä koirineen ja kaikkea elollista. Ja tunsin miten kaikki sykkii elämää. Emme koskaan ole yksin täällä. Kaikkialla on elämää.

Tunsin että ei ole rajoja. Ei rajoitteita. Olin vapaa kaikista kahleista. On vain laajana levittäytyvä maailma joka on minua varten. Ymmärsin jotakin muutakin. Hiljaisuuden kaiken taustalla. Tällä kertaa oikeasti, syvempi tila kuin eilen, kun samaa pohdin. Tästä ehkä Tolle puhuu. Oivalsin että kaikkien sanojen, ajatusten, tunteiden ja tiedostavuuden alla on suuri hiljaisuus. Pelkkä "on". Se on vähän kuin olisi kuuro niin voisi "kuulla" tämän hiljaisuuden. Se ei sisällä aikaa. Se on, pysyvästi siinä aina.