My day - nousujohde jatkuu

Tänään jälleen melko hyvä päivä ollut. Kävin sairaanhoitajan juttusilla. Hän kuvaili oivasti traumoja verraten niitä villieläimeen. Se raapii ja puree ja sitä pitää lähestyä varoen ettei satuta itseään. Ajan myötä se ehkä kesyyntyy, rauhoittuu lopulta, antaa ehkä koskea. Kaltoin kohdellusta kissasta, vaikkapa, saa lopulta itselleen hyvän lemmikin, palkintona tehdystä työstä.

Käytiin myös katselemassa uutta sänkyä. Pääsenpähän tuosta vanhasta sängystä eroon. Ehkä uusi sänky symboloi uutta alkua. Tuo vanha on ollut minulla lukiolaisesta asti. Se on sänky johon minut, muistamani mukaan, on esimerkiksi sidottu. Uuden sängyn runko oli nätimpi kuin tämän edellisen. Vielä voisin kunnollisen tyynyn hankkia. Se jääköön toiseen reissuun.

Ehkä tuossa sängyssä on pahaa energiaa! Nyt manaaja paikalle! Uusi sänky muuttaa koko talon energiat! Vitsailen vain.

Sänkyjä katsellessa ahdistus alkoi hiipiä esiin. Kestin sen kuin mies.

"Miekä on miäs! T: Haga-huga. Wuhuhu groinks. Ookko vähänniinku crazy?" No niin, Haga, pois nyt sotkemasta ajatuksia.

Vähän hävetti (ja tiedän että ei ole syytä hävetä jos ahdistaa mutta häpeän edelleen) mutta selvittiin kotiin.

Menin siis makuulle, kuten tapanani on, kun alkaa ahdistus tulla. Ajattelin, okei, annan tämän vyöryä nyt, ja nyt vain rentoudun. Pohdiskelin ja hymyilin itsekseni, tänne ei kukaan tule nyt eikä koskaan. Havaitsin uuden keinon. Rentoudun vain. Kun alkaa ahdistamaan oikein kunnolla, en tee mitään, olen ja rentoudun. Ehkä katselen niitä kuvia joita näen (tuikkukipossa veljen kasvot, kaitaliinassa isän pahat silmät), tuijotan niitä vain ja annan olla. Aika pian lähti ahdistus ohitse. Oivalsin siis taas, paras tapa käsitellä kaikkea, on rentoutua. Eikö kuulostakin ihanalta? Jotakin ihan hirveää on ollut mutta sen käsitteleminen on ihanaa! Heh. Ei aina tarvitse raskaitten asioitten käsittelemisen olla kuin hautajaistunnelmissa olisi.

Olen tässä huomannut että puhun enemmän niitä näitä enkä vain ikäviä juttuja ja se tulee paremmin luontaisesti myös kuin, sanotaan, puoli vuotta sitten. Pitänee nyt tänään tutkia niitä improjuttuja ja teatterijuttuja. Minkälaista toimintaa olisi tarjolla. En ole myöskään enää niin vakava. Olen aina vitsaillut ja puolittain puhunut totta, että olen tosikko. Mutta sen jälkeen kun improttiin, yllätyin itsekin miten helppoa oli lennosta keksiä vitsejä. Joke joke. Hi hi. Vitsi vitsi. Heko heko. Niin, niille jopa naurettiin. Ei minulle, vitseilleni, ihme kyllä.

Itse asiassa juuri lainasinkin tuollaisen kirjan kuin Hirveä häpeä. Melko uusi teos, aloitellut sitä lukemaan.

Tässä on nyt kyllä erikoinen vaihe menossa. Sellainen "apua-voinko-eheytyä-ihan-oikeasti" -vaihe. Tasainen ja hidas nousujohde on ja pysyy. Odotan jo romahdusta. Mutta sitä ei tule.

Tuntui helpommalta äsken kun tupakilla kävin, kohdata maailma, kohdata ihmiset. Se rentoutumisharjoitus taisi todella auttaa. Pelkäsin vähemmän. (Pelkään aikalailla kaikkea ja kaikkia.)

Älä valita, intuitio sanoo varsin inhimillisen äkäiseen sävyyn. Ei, ei ole syytä valittaa. Olen vähän perehtynyt ja kuullut miten heikosti toisilla menee. Onko se väärin nauttia omasta onnestaan kun muut kärsii? Tietysti ei ole, jos en asioihin voi millään vaikuttaa. Jos heillä menisi hyvin, olisin iloinen heidän puolestaan, vaikka itse kärsisin.