Pohdintaa pahuudesta ja hyvyydestä ja synttärit

Alan pohdiskella harrastusta tässä. Alkaa vointi olla sellainen että ei ahdista tuollaiset asiat, sosiaaliset tilanteet ja niin edelleen, että voisin hankkia pikkuhiljaa jonkun harrastuksen ja käydä ulkona.

Pohdiskelin muun muassa vapaaehtoistyötä. Se olisi ihan huippua. Ei mitään isoa mutta sellaista kivaa toimintaa, vanhusten kanssa jutustelua esimerkiksi. Tykkään sellaisesta. Tykkään jututtaa ventovieraita ihmisiä nykyään keitä kohtaa missä kohtaakaan, puistossa tai muualla. Olin aikaisemmin elämässäni todella paljon sosiaalisten tilanteiden pelkojen vallassa ja tämä on minulle uutta että ei jännitä yhtään jutustella small talkia. Olen kova puhumaan ja kova kuuntelemaan ja kyselemään kaikenlaista ventovierailta.

Toinen harrastus jonka todellakin aloitan jossakin vaiheessa on teatteriharrastus. En vielä tiedä minkälainen tarkalleen ottaen, jokin kurssi tai muu. Improamiseen olisin varmaan edelleen liian ujo ja kömpelö. Siksi en vielä mieti tuota harrastusta. Odottelen siihen saakka kun olen saanut itsevarmuutta ja kunnes olen varma että en ahdistu hirveästi siinä tilanteessa, olla ryhmässä ja näytellä. Mutta ennen pitkää lopulta aloitan ehdottomasti tämän. Kenties voisin pyrkiä jopa ihan kouluun.

Mietin auttamista nyt ihan eri tavalla. Yleensä olen haukannut ison palan kakusta. Nyt riittää jokin vaatimatonkin auttamisen muoto, piristää edes yhden ihmisen elämää. En enää siltikään uhraudu. Pidän rajoistani kiinni. Välillä unohdan ne. Keskityn hetken itseeni, hetken muihin.

Jokainen ihminen on tärkeä. Siksi sekin on jo iso asia jos onnistuu yhtä ihmistä auttamaan. Haluan silti tähdätä korkeammalle. Auttaa niin montaa kuin mahdollista.

Tänään on syntymäpäiväni. Edellinen vuosi kului vaihtelevasti. Syksyn puolella oli vaikeita takaumia ja ahdistusta. Alkuvuodesta edelleen vaikeaa. Muutama kuukausi sitten alkoi vointi mennä kohti parempaa ja paremmaksi vain on menossa. Seuraavasta vuodesta tulee varmasti todella hyvä. Viimeisimmän osastojakson jälkeen olen iloinnut elämästä. Hiljalleen alan oppia rentoutumaan ja nauttimaan arjesta. Tuntuu että vaikein jakso on nyt ohi. Tasaiseen tahtiin menee parempaa kohti.

Tänään vietettiin syntymäpäiviä kakkukahvitteluilla jonne itse ostin kakun. Kahvit talon puolelta. Tuli ihan kivasti porukkaa. Sain myös talon puolelta onnittelukortin ja karkkipussin. Vaatimaton lahja sinänsä mutta iloinen siitä että täällä muistetaan.

Tälle vuodelle odotan paljon eheytymistä ja ihan vain elämästä nauttimista. On kenties iloinen yllätys mitä vastaan tulee. Niin intuitioni sanoo aina, että minua yllätetään iloisesti. Että olen suoriutunut hemmetin hienosti kaikesta. Ja että minua palkitaan siitä.

Äitienpäivä on lähellä. Juttelin tänään aamulla äidin kanssa puhelimessa. Meillä on ihan hyvät välit kaikesta huolimatta. Kaupan kassalla juttelin vähäsen myyjän kanssa ja mainitsin että on syntymäpäivä tänään ja hän sanoi että olin siis hyvä äitienpäivälahja äidilleni. Olinko? Tuntuu että ehkä jollakin tapaa äiti kuitenkin rakastaa minua vaikka teki hirveitä tekoja. Hän on vain aina ollut kovin etäinen. Välillä hän ei piitannut kun kärsin. Olen koko elämäni kaivannut äidinrakkautta jota en kokenut saavani.

Mikään ei ole mustavalkoista. On äiti jonka kanssa tahdon olla väleissä. On myös äiti joka satutti minua. Itse rakastan koko perhettäni, minulla on vain yksi ainut perhe. Samalla olen vihainen kaikesta heille enkä tahdo mitenkään sen enempää olla tekemisissä kuin nyt olen. Kai se on jonkinlaista anteeksiantoa. He ovat eläneet vaikean elämän yhtälailla. En vielä anna heille anteeksi mutta olen kaikkia kohtaan hyvin armelias. Ymmärrän että pahat ihmiset ovat joskus olleet todella hajalla. He eivät onnistuneet siinä missä minä. Ehkä heillä ei ollut vaihtoehtoja. En silti puolustele heidän tekojaan. He ovat toiminneet väärin ja toisaalta hekin olivat aikanaan viattomia.

Olen siis kiitollinen itselleni siitä että olin vahvaa tekoa. Katselin videonpätkän naisesta joka tuomittiin rikoksista oikeudessa. Tämä nainen vain repesi nauramaan kun hänelle annettiin elinkautinen tuomio ja huusi että "he kaikki ansaitsivat sen". Katselin sen pariin otteeseen ja mietin että mitä jos minä olisin tuossa? Mitä jos en olisi selviytynyt näin? Mitä jos en tietäisi hyvyydestä mitään? Mitä jos elämäni olisi loppuun asti kärsimystä? Omituista kyllä, ehkä fanitan jotakin piirrosleffojen pahiksia, mutta en tiedä mitään puhtaasta pahuudesta. Tai jos tiedän niin en muista. Kun puhun välillä mieltymyksestäni näihin pahiksiin niin tarkoitan jotakin aivan muuta kuin oikeaa pahuutta.

Osaan suhtautua pahuuteen kuitenkin armeliaalla tavalla. En halua lisätä sitä pahaa yhtään enempää kuin että suuttuisin tai korostaisin sitä miten paha joku on ja ansaitsee kärsimystä itselleen. Vaadin tuomiota tietysti jos joku tekee jotakin rankaistavaa. Mutta en tahdo ajatella itse mitään pahaa tällaisia ihmisiä kohtaan, muuta kuin tuomion. Sen, mikä on oikeudenmukaista. Tiedän vain kokemuksesta sen että ei ole hyvä vaatia tällaisille ihmisille kostoa. En halua kostaa ikinä, edes raiskaajille, haluan vain oikeuden. Niissä on ero. Olen oppinut armeliaisuutta. Ja miten käsitellä sosiopaatteja ja psykopaatteja ja narsisteja.

Kosto vain lisää pahuutta. Silloin jonkin ihmisen pahuus herättää meissä kostonhalun, meidän oman pahuutemme tavallaan. Ei välttämättä. Se voi pohjimmiltaan olla oikeudenmukaisuutta. Mutta välillä se on meidän pahuuttamme. Pahuus siis vain lisää pahuutta. Siinä ei ole mieltä. Pahuuteen pitäisi suhtautua rauhallisesti ja oikeudenmukaisesti. Tavallaan armeliaasti mutta vaatia oikeudenmukaisimman tuomion. Sillä tavalla pahuuden kierto päättyy. Pahuus ei lisää enää pahuutta. Pahuuteen pahuus päättyy. Armeliaisuus, anteeksianto ja oikeudenmukaisuus koittaa.

Hyvä siis vain lisää hyvää, paha lisää pahaa. Kumman siis valitsemme? Ikävä kyllä ainoa järkevä vaihtoehto on se jota me emme aina valitse. Se on surullista. Eikä siinä ole järkeä. Me valitsemme yhä uudestaan pahuuden (tai ihan vain ilkeyden ja vittuilun ja niin edelleen) vaikka se vain lisää pahaa muissa. Onneksi on niitäkin jotka puuttuvat. Joku on armoton toisille ja ihmiset puolustavat sorrettuja. Mutta hyvän mielen levittäminen taas yleensä lisää hyvää mieltä kaikissa. Eikö se vastaus ole ilmiselvä, kumpi meidän tulisi valita? Tätä haluan painottaa. Olen oppinut ankaran elämän kautta tämän. Itse keskityn hyvään. Se lisää kaikkea hyvää omassa elämässä. Olen oppinut vaikeimman kautta armon ja hyvyyden. Jossakin vaiheessa riittää. Jossakin vaiheessa sitä tajuaa, näin ei voi jatkua. En halua tätä enää. Se tulisi kaikkien tajuta. Pahuudessa, ilkeydessä, negatiivisuudessa ei ole järkeä. Hyvät arvot, asiat, ihmiset, ystävällisyys ja kiltteys on todellakin parempi vaihtoehto. Se tuottaa hyvää mieltä muissa sekä itselleen. Miten some voisi olla ihana kanava jakaa jos jokainen aina muistaisi tämän? Meillä kaikilla on kehittymisen varaa paremmiksi ihmisiksi, sellaisiksi jotka pitävät huolta toisistaan ja saavat tämän planeetan kukoistamaan. Rakastaisimme niin toisiamme kuin tätä arvokasta planeettaa, kaikkea ihanaa mitä täällä on, luontoa ja eläimiä yhtälailla. Meillä on paljon opittavaa mitä tulee empatiaan. Toivo pitää yllä luottamusta että vastoinkäymisistä selviää. Jokainen tarvitsee toivoa.

Sotiminen on väärin, rauha on kaunista. Näin kanavoin. Se on kauniisti sanottu.