Eheytyminen on mahdollista

Monet mielenterveysongelmaiset ihmiset kyselevät usein että päättyykö tämä tuska koskaan. Voin kertoa että vastaus on kyllä. Se on mahdollista saavuttaa, täysi eheys. Ainakin jos itse on valmis työskentelemään sen eteen. Ja jos uskaltaa kohdata pahimmat tapahtuneet asiat rohkeasti ja on kykyä voittaa ne. Silloin täydellinen eheyden tila on mahdollista löytää.

Itse sairastuin (tai sairastuin jo lapsuudessa mutta vasta silloin sain ensimmäistä kertaa diagnoosin ja päädyin osastolle) joskus 2009-2010 vuodenvaihteessa. Siitä on nyt vähän päälle kuusitoista vuotta. Kuusitoista vuotta vei täysi romahduksesta siihen että alan olla, lopultakin, eheä. Nyt tarkoitan eheydellä sitä että tuska vaimenee ja lievenee. Edelleen ajoittain kärsin mutta en niin voimakkaasti enkä niin usein. Olen voittanut pahimman masennuksen. Olen melko tyytyväinen elämääni nyt. Traumatakaumia kestän paremmin ja niitä tulee harvemmin ja vähemmän voimakkaina.

Voin lohduttaa sinua siellä, eheytyminen mielenterveysongelmista on todellakin mahdollista. Itselläni se alkoi selkeästä päätöksestä. Päätin, silloin ensimmäistä kertaa osastohoitoon jouduttuani, että korjaan kaikki epäkohdat elämässäni. Katselin ikkunasta yöhön ja tein tämän päätöksen. Päätös piti. Siitä alkoi oma matkani kohti terveyttä.

Sen jälkeen oli monia tuskallisia vuosia. Makasin ensimmäisessä omassa vuokra-asunnossani sängyssä ja katselin yöhön ja painoin sen hetken mieleeni. Kärsin valtavista henkisistä tuskista. Ajattelin sen jonkinlaisena eksistentialistisena tuskana. Silloin en osannut olla yksin omassa kodissa, en vanhemmilla. Välillä yövyin lapsuuskodissa ja välillä omalla asunnolla. Katselin yöllä kotonani chat-ohjelmaa jossa juontaja piti seuraa. Välillä katselin Simpsoneita läppärillä. Taisin pelätä paljon öisin koska valvoin mutta en muista pelkäsinkö. Sellaista se oli noin kahdeksantoista-yhdeksäntoistavuotiaana.

Aloin tekemään mietelauseita ja pohtimaan filosofisia asioita ensimmäistä kertaa elämässäni. Aloitin siis ylipäätään mietiskelyn. Aloitin myös prosessin kohti valaistumista. Ajattelin että ehkä valaistun tässä elämässä. Se on edelleen arvoitus.

Tapasin sitten nykyisen exäni. Hänen kanssaan tunsimme noin vuoden verran kunnes sain ensimmäiset traumatakaumani. Näin miehen huoneeni ovella. Se oli ensimmäinen muisto. Sen jälkeen romahdin.

Ajattelin vielä kaksikymmentävuotiaana että tulen olemaan loppuelämäni yksin ja masentunut. Kuinka väärässä voi ihminen olla. Meni vuosi, pari, ja aloin olemaan todella onnellinen. No, ehkä maniassa, mutta silti iloinen, en aiempaan tapaan syvästi masentunut ja sumussa. Kun aloin muistamaan, aloin eheytyä masennuksesta.

Päiväkirjamerkintäni tältä ajalta (vuonna 2013) ovat todella epäselvää luettavaa. Vuodatin netissä päiväkirjamaisesti ajatuksiani. Minulla oli pakkomielle vuodattaa ja puhua, muuten oloni oli todella horjuva mielenterveydeltä, jos en vuodattanut kaikkea ulos itsestäni. Halusin terapeutin mutta kuulemma en ollut terapiakuntoinen. Ymmärrän sen toisaalta mutta toisaalta minut jätettiin siis taas yksin ajatusteni kanssa. En saanut apua. Jouduin selviytyä yksin.

En muista enää tarkkaan miten seuraavat vuodet menivät. Muistan vain "maallistuneeni" vuonna 2018. Ehkäpä silloin aloin olemaan vähemmän spirituaalinen. Tavallaan siis maadoittumaan jostain sieltä henkisistä sfääreistä missä liihottelin. Käytin tuota sanaa, maallistua. Epäilen että niihin aikoihin otin isoja askelia eteenpäin. Kaikki nämä vaiheet ovat päiväkirjoihini taltioitu mutta en nyt jaksa kaivaa niitä esille jotta voisin selittää tarkemmin mitä kävin läpi.

Vielä puoli vuotta sitten olin kehnossa voinnissa. Tuli lyhyen ajan sisään monia osastojaksoja. Mieleni oli sirpaleina. Halusin vain nukkua kaiken aikaa koska hereillä kärsin niin paljon. En uskaltanut olla öitä kotonani. Pelkäsin että tänne tulee joku. Sitten tuli edellinen jakso osastolla joka nyt toistaiseksi on myös viimeinen. Silloin aloin ottamaan todella askelia eteenpäin. Pääsin kahdesta minua eniten vaivaavasta asiasta jotakuinkin irti. Ne ovat uskomus jonkinlaiseen telepatiaan ja turvattomuuden tunne. En vieläkään tiedä miksi näin kävi mutta pääsin jossain määrin harhaisuudesta irti.

Ensin minulla oli, vasta muutamia kuukausia sitten, pahoja harhoja. Positiivisia harhoja puolet ja puolet negatiivisia. Sitten tajusin yhtäkkiä harhaisuuteni. Olin aika musertunut ja peloissani. Pääsin siitä sitten yli parissa viikossa. Sen jälkeen ei harhat samoissa määrin vaivanneet. Pääsin irti harhasta joka on vainonnut minua seitsemäntoistavuotiaasta saakka itsepintaisesti. Lopultakin. Osastolla edelleen sen jälkeen välillä pelkäsin että joku sielläkin raiskaa minut. Päättelin päässäni että nyt olen täällä enkä vielä kotona pelkäämässä ja yritin vakuuttaa itseni siitä että olen turvassa nyt. Koti saa odottaa.

Sitten tulikin kotiutuminen. Odotin että saisin pahoja takaumia taas kotiin paluusta. Näin ei ihme kyllä käynyt. Olin onnessani. Tuntui että tämän osastojakson jälkeen en enää tuonne palaa. Nukuin kotonani turvallisin mielin.

Nyt hiljattain, tässä muutaman päivän sisään, olen alkanut kokemaan lopultakin, kuudentoista vuoden jälkeen, eheyttä. En tiennyt ollenkaan että tällainen eheys on mahdollista. Mutta kyllä se vain on. Tiedän sen nyt. 

Masennusta ei ole vaikka joskus oli. Harhat alkavat helpottaa ja tajuaa mikä on todellista. Ei tarvitse enää pelätä. Tavallaan kuin kaikki palaset loksahtaisivat kohdilleen. Palkintona kärsitystä tuskasta tulee ymmärrys. Voi tiedostaa paljon sellaisia asioita joita ei tiedostaisi jos ei olisi kokenut tätä matkaa läpi. Ymmärtää pahuutta ja sen kautta rakastaa hyvyyttä ja keskittyy siihen. Tajuaa miten toksista negatiivisuus on eikä tahdo sitä itselleen enää. Osaa täysin rinnoin rakastaa itseään. On rakastunut elämään ja kaikkeen täällä. Rakastunut muihin ihmisiin, olivatpa he millaisia hyvänsä. Ilman näitä ongelmia, traumoja ja kaikkea painolastia elämässä en olisi oppinut tätä. Olisin siis toisin sanoen ilman traumoja puolet vähemmän rikas kuin traumojen jälkeen ja niistä eheydyttyäni.

Tämä painolasti on painava koska se on täynnä kultaa. Se on se raskas säkki jota kannat kaikkialle mukanasi ja ihmettelet vain että miksi tuntuu niin raskaalta koska et näe sitä. Sitten kun lopulta tajuat että ai joo, kannan tällaista säkkiä, mitähän sen sisällä on, ja nielaiset ja päätät rohkeasti katsoa sen sisään, näet että se oli säkki täynnä kultaa. Sen jälkeen sinun ei tarvitse enää raahata sitä ympäriinsä vaan voit ottaa kullan ja käyttää sen mihin haluat.

Se on myös kuin keho olisi täynnä arpia joita et kuitenkaan näe koska et muista mistä ne tulivat. Tiedät vain että siellä on arpia jossain. Yksi kerrallaan arpi ilmaantuu kehoon. Tunnet kivun samalla lailla kuin silloin kun arpi aiheutettiin ensimmäistä kertaa. Se vihloo ja sattuu. Tämä on traumatakauma. Lopulta arpeen ei satu enää ja voit jättää hyvästit sille. Se katoaa kokonaan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan kunhan olet käsitellyt sen miten se alkujaan siihen ilmestyi. Vaikka olet nyt eheä ja arveton on sinulla käytössäsi kaikki se viisaus mitä olet oppinut arvesta.

Eheytyminen on siis hyvinkin mahdollista. Riippuen ihmisestä keinot siihen ovat erilaisia. Itselläni on monenlaisia luovia keinoja käytössä. Myös järkeily ja pohtiminen on todella nautinnollista. Trauman tai mielenterveysongelman purkamisen ei tarvitse aina olla tuskallista. Se voi olla hyvinkin nautittavaa. Esimerkiksi kirjoittaminen voi olla kivaa, tai piirtäminen, laulaminen, musiikin kuunteleminen, ulkoilu, ja niin edelleen. Myös tavallisen hyvän arjen eläminen ilman mitään asioiden käsittelyä voi olla oikein tie eheyteen. Itselläni on nyt tämä vaihe alkanut. Vaiheita on erilaisia. Joskus ehkä mietit paljon, joskus kuuntelet musiikkia, joskus piirrät tai kirjoitat, joskus ehkä ajattelet pakonomaisesti kaikkea pahaa mitä on tapahtunut. Ihmisestä riippuen ja traumasta riippuen vaiheita on niin monia kuin on ihmisiäkin. Kunnioita sitä vaihetta joka juuri on meneillään ja käy se läpi. Vaiheita ei voi harppoa läpi. 

Jos mietit nyt päässäsi, miten voittaa tämä koettelemus, keskity siihen asiaan mikä ensimmäisenä tulee mieleen. Mikä on sinun seuraava askeleesi? Mikä on polullasi ensimmäisenä vastassa? Tee ensimmäinen rohkea päätös. Kirjoita se vaikka ylös. Niin mieli ottaa sen vastaan ja alkaa alitajuisestikin käsitellä sitä. Anna intuition johdattaa eteenpäin. Mieli tietää miten eheydytään. Joskus vain meidän pelkomme estävät ottamasta askeleita eteenpäin kohti eheyttä. Silloin täytyy varovaisesti kohdata pelko. Ei tarvitse ottaa kuin pieni askel ensin eteenpäin. Sitten jos tuntuu hyvältä niin ottaa vähän reippaampi askel. Itselläni eheytyminen usein alkaa päätöksestä voittaa ongelma.

Minulla siis eheytyminen tähän pisteeseen jossa nyt olen vei hieman päälle kuusitoista vuotta. Se voi kuulostaa pitkältä ajalta mutta todellisuudessa se on hyvin lyhyt aika kun miettii koko ihmiselämää. Kun miettii sitä että ensimmäiset kaksikymmentä vuotta meni kärsiessä, on se ehkä surullista jonkun mielestä, mutta jos luulee että se määrittäisi koko loppuelämän, on väärässä. Sen ei tarvitse mennä niin. Sen ei tarvitse määrittää loppuelämää mitä joskus koki. Surullista kyllä monelle käy näin. Mutta sinulle ei tarvitse käydä näin traagisesti. Eheys on mahdollista saavuttaa. Ja sinun mielelläsi on vastaukset siihen, miten, jos vain kuuntelet.