Pakahduttavia tunteita, musiikkia ja elokuvia

Olen tässä viime päivinä katsellut paljon elokuvia. Aloitin katselemaan Studio Chiblin leffoja. Kissojen valtakunta, Liikkuva linna ja nyt menee Prinsessa Mononoke. Pitäisi varmaan uudestaan katsella läpi Hopeanuolet ja Weedit. Olen ne useampaan otteeseen jo katsellut. Suosikkejani ehdottomasti. Rakastan sitä teemaa, urheat ja oikeudenmukaiset soturit taistelevat pahuutta vastaan. Rakastan piirrosleffojen pahiksia monissa elokuvissa mutta yhtälailla rakastan hyviksiä. Välillä jopa hyviksiä enemmän rakastan pahiksia. Olen itse silti hyviksien puolella, heh.

On muuten mennyt ihan hyvin jos ei lasketa epämääräistä kärsimystä joka vaivaa välillä. Silloin vain rukoilen, ottakaa tämä pois, en jaksa enää, tappakaa minut jo. En tässä hetkessä siis tunne näin mutta jokin mennyt minä ajattelee tätä aina toisinaan. Niin kuin pieni liekki joka kärventää koko ajan ja saa kärsimään vaikka sinänsä kaikki onkin todella hyvin. "Älä valita", sanoo intuitio. Älä valita, nyt menee silti hyvin. Se auttaa se ajatus.

Kuuntelen Hopeanuolen alkutunnaria. Se urheus, rohkeus ja tahdonvoima! Melkein tulee kyyneleet silmiin... Ja Weed myös. "Juokse, Weed! Anna rohkeutesi säteillä sinussa!", alkutunnarissa lauletaan.

Rakastan biisejä jotka säkenöivät rohkeutta ja maskuliinista voimaa. Rakastan eroottista naisellista musiikkia. Rakastan pahuuden sävyttämää musiikkia. Voin käydä kaiken kokemani pahuuden, kaiken syntisen ja kieron, läpi musiikin kautta. Ja se elämys on upea. En voi sanoa että katuisin mitään kun tunnen näin...

Suosikki Disney elokuvani taitaa olla Notre Damen kellonsoittaja. Samaistun siihen monin tavoin. Samaistun surullista kyllä Quasimodoon. Tai siis samaistuin, joskus. Koin olevani ruma kuin muotopuoli ja kiusattu, pilkattu, nöyryytetty, ja yksin. Ainut henkilö, tai henkilöt, jotka pitivät huolta, olivat julmia kuin mitkä. Mutta sitten taas nykyinen minä on toisenlainen. En samaistu enää surulliseen tapaukseen kuin Quasimodo, vaan samaistun elokuvan toiseen sankariin, Esmeraldaan, ainakin luonteen puolesta. Vahva, oikeudenmukainen ja rohkea nainen. Frollo, elokuvan pahis, hullaantuu Esmeraldaan. Tahtoo joko omakseen tai tuhota. Tulee aivan mieleen minä ja isä... Ainut Disney elokuva taitaa olla jossa on seksuaalista ahdistelua ja päähenkilö ja suurin sankari on "muotopuoli" eikä saa tarinan naissankaria omakseen.

Samaistun Disney-prinsessoissa eniten vahvoihin naisiin kuten Esmeralda, Mulan ja Megara. Mulan on naisena kömpelö ja kuitenkin tarpeeksi rohkea liittyäkseen armeijaan jossa muut ovat miehiä ja salata henkilöllisyytensä, lopulta hän, kömpelö nainen joka ei sopeudu joukkoon, pelastaa koko Kiinan. Tulee mieleen vähän minä lapsena kun olin poikatyttö vielä ja en oikein sopeutunut tyttöporukkaan enkä tuntenut olevani kuin he. Ja lopulta olen ollut kuitenkin todella urhea ja saavuttanut jotakin upeaa omassa elämässä ainakin.

Megara taas on kyyninen nainen joka on pahiksen vallan alla. Rakastuu, kieltää tunteensa. Tullut petetyksi, jätetyksi. Suosikki Disney biisejäni teininä, I Won't Say I'm in Love. Jumalatar minussa tahtoo kokea rakkauden ja kyynikko tietää mihin se johtaa. Samaistuttavaa, todella.

Kaikki musiikki on nykyään niin kaunista että en tajua sitä. Niin pakahduttavaa. En voi muuta sanoa, ei sille ole edes sanoja, miltä se tuntuu. Ihan kaikenlainen musiikki... Joko koen hyvyyden energiaa tai pahuuden energiaa ja molemmat ovat säkenöivää ja upeaa ja pakahduttavaa. Rohkeus, myötätunto, ilkikurisuus, viettelys, tahdonvoima... Aivan kaikki säkenöivät samalla tavalla. Niin kuin yin ja yang. Molemmat puolet säkenöivät yhdessä, rinnatusten, eikä pahuus ole enää tuhoa, se on voima siinä missä hyvyyskin. Se on voitettu. Nyt se palvelee minua mutta ei ota valtaansa. Haikalaparvi on kaunis, voimakas ja vaaraton.