Onnellisuuden ajat taas alkamassa

Oli eilen taas aika korkealentoisia ajatuksia. Nyt mietin vähän että mitä hittoa. En tiedä mitä ajatella. Mutta joka tapauksessa, olen nyt hyvin onnellinen.

Kaikki vaikuttaa niin ihanalta. Minulla on kaunis koti jossa saan olla turvassa. Muuta en nyt tarvitse elämääni kuin olla turvassa. Se riittää. Kaikki muu hyvä on plussaa.

Tänään vietetään täällä asumisyksikössä vappua. On tarjolla kahvia, simaa ja munkkeja. Olen vähän hämmentynyt. Olen niin paljon edistynyt tässä täällä asuessa. Edellisessä osoitteessa en lähellekään yhtä nopeaan tahtiin edistynyt. Oli mukava tapa viettää vappua. Jutusteltiin kaikenlaista ja nyt nautin omasta ajasta.

Omituista täyttää kolmekymmentäneljä vuotta. Se tuntuu taas jonkinlaiselta tuoreelta alulta. Ikään kuin tuska jäisi taakse eikä sitä enää ole. Mitään vanhaa ei enää ole. Synnyn tavallaan uudestaan jonakin ihan uutena ihmisenä. Tuntuu jännältä.

Nyt taidan elää samankaltaista vaihetta läpi kuin joskus yksitoista, kaksitoista, kolmetoistavuotiaana. Iloitsen asioista taas eri tavoin kuin teiniaikojen jälkeen. Vielä yläkoululaisena taisin olla suhteellisen huoleton ja iloinen. Parhaan kaverin kanssa oli todella hauskaa sekoilla. Kahdeksannella luokalla ollessani masennuin syvästi. Mutta kuudes- ja seitsemäs luokka oli yhtä riemua. Olinko kirjaimellisesti ekstaasissa vai muuten maaninen?

Silloin muistelen että elin mielestäni parasta aikaa elämässäni. Oliko silloin iloni tuoja enneunet jotka olen jo unohtanut? Miksi olin niin iloa pursuileva?

Nyt elän siis samankaltaista vaihetta läpi kun haaveilen ihanista asioista joita minulle luvataan. Vaikka olen samanaikaisesti vahvasti sitä mieltä että olen harhainen. Vaikka olisinkin harhainen niin siitä huolimatta iloitsen nyt tästä elämästä todella, millaiseksi tämä on muuttumassa hiljalleen. Koen elämäniloa. Voin olla huoleton. Voin laiskotella. Ei tarvitse vain työtä, työtä ja työtä. Masennus alkaa olla hiljalleen takana päin.

Masennuksesta voi toipua. Voi elää iloista elämää, masentua ja myös parantua masennuksesta. Tiedän sen. Koen sitä paraikaa. Tiedän että jos se on minulle mahdollista voi se varmasti olla sinullekin mahdollista, lukijani. Kaikki ikävä kyllä eivät parane. Mutta paraneminen on mahdollista.

Sielun pimeä yö, tästä olen lukenut silloin kun kamppailin sen parissa. Tätä kuvaillaan ajanjaksona jonka käy läpi ennen valaistumista. Olen hiljalleen ylittämässä oman yöni. Valaistunko, ihan oikeasti valaistun ja valaistuminen on todellista? Pyrin sitä kohti vaikka se on jotakin mistä en edes tiedä mitä se oikeastaan on. Olen vain matkalla jonnekin ja tiedän että minut johdatellaan perille. Teen kaiken kuten pitää. Teen sen vaistomaisesti kuten pitää.

En kyllä olisi osannut mitenkään arvata tätä, miten kiehtovia asiat voivat olla, joita nykyään koen. En olisi uskonut että tällaistakin on. Kaikki tuo tieto jota kanavoin, se on vähintäänkin upeaa. En ajatellut tietoa sillä tavoin kiehtovana asiana vielä lapsena tai teininä. Tykkäsin ehkä uppoutua ajatuksiini mutta tieto oli jotakin liian nörttiä, hyi, joku nörtti, lol, varmaan ajattelin. Olin kypsymätön tietysti verrattuna nykyiseen. En miellä itseäni vieläkään sellaisena aseksuaalina nörttinä todellakaan, ajatus on vähän vieras, olen sen verran seksuaalinen ihminen kuitenkin ja nörtti-sana ei tunnu omalta. Mutta olen opettelemassa kiehtoutumaan tieteestä ja politiikasta. Ne ovat edelleen vähän vieraan oloisia asioita mutta tahdon tutustua niihin. Opin sen exältäni. Kiitollinen siitä. Tiedän että kunhan jaksan ja pystyn niin se maailma on vähintäänkin kiehtova. Spirituaalisuus sen sijaan on jotakin mikä kiehtoo nyt jo ja sellainen henkinen ja hengellinen tieto. Ihmismieli. Psykologia. Filosofia. Aika vähän olen näihinkään perehtynyt toisaalta tai asioista lukenut mutta rakastan, rakastan ja rakastan uppoutua omiin ajatuksiin ja mietiskellä itsenäisesti.

Rakkaus, ilo ja onni eniten kiehtoi silloin keskenkasvuisena. Varsinkin romanttiset suhteet. Kuten tietysti teineillä varmaan yleensä on. Ja kuten kuka tahansa teini, surin etten löytänyt seurustelukumppania. Löysin sellaisen vasta aikuisena, nuorena aikuisena.

Tykkään ajatella itseäni kylläkin ufonörttinä. Olen miettinyt harkiten imagoani. Tykkään välillä silmälaseistani ja niin sanotusti nörtimmästä lookista. Olen myös turri edelleen. Se on pieni omituisuus minussa. Sitten olen toisaalta kuten kuka tahansa nuori nainen. Imagoni on toistaiseksi ehkä vähän sekava kuten itse olen mutta se muotoutuu ajallaan varmaan sellaiseksi mikä tuntuu hyvältä ja omalta. Rakastan myös sanaa tiedenainen. Olen tarpeeksi omituinen että olen kiinnostava ja tarpeeksi samanlainen kuin kuka tahansa etten toisaalta ole liian outo. Tällaista kaavailen.

Juttelin taas äitini kanssa puhelimessa. Kyselin tavalliseen tapaani veljeni vointia. Olen hyvin kiinnostunut siitä miten hän voi. Vaikka hän on muistoissani ollut hyvin tuhoisa henkilö, on hän edelleen veljeni ja välitän hänestä. Äiti ei kovin paljoa ole avannut veljen mielenterveysongelmia mutta nyt hän kertoi että veli saa paniikkikohtauksia isossa ihmisvilinässä ja eristää itsensä muusta maailmasta. Kuulostaa dissosiaatiolta. Olen erittäin huolissani hänestä. Ei tahdo olla kanssani tekemisissä. Tahtoisin vain niin kovin auttaa. Annoin vinkkinä äidille antaa veljelleni kriisipuhelimen numeron jonne voi anonyymisti soittaa 24/7. Minulla olisi niin paljon asiaa mitä tahtoisin veljeni tietävän. Voisin antaa hyviä neuvoja ja kuunnella. Ehkä asetelma oli juurikin sama teinivuosina. Uhrauduin. Äiti viittasi hyvin epämääräisesti joihinkin traumoihin joita veljellä on että ei sellaisista syistä tahdo olla missään tekemisissä kanssani.

Surettaa melkein enemmän veljeni tilanne kuin omani. Ehkä hän joskus lukee näitä ja tietää että sisko välittää yhä. Ehkä hän saa sen jollain tapaa tietoonsa. En kyllä tiedä osaako hän ottaa vastaan sitä tai miten hän sellaiseen reagoi. Saako se hänet vain enemmän raivostuneeksi vai onko se lohdullista. En ehkä hyväksy sitä mitä hän on tehnyt mutta ymmärrän että hänellä on ollut raskas elämä kuten minullakin ja hän on myös kohtalotoverini. Ainakin sen sanoi että kuulemma tykkää siitä että sisko edelleen kyselee kuulumisia. En tiedä syytä miksi hän valehtelisi tästä. Ehkä se on oikeasti hänelle tärkeää että tietää että joku on kiinnostunut ja välittää.

Saan kyllä yhä uudestaan ja uudestaan viestin, että minun täytyisi vain unohtaa veli ja keskittyä itseeni. Toivon todella että joskus elämässä on oikea aika sille että keskustelemme kokemuksistamme. Ehkäpä nyt ei ole vielä sen aika. Ehkä veljelle opetetaan nyt itsenäisyyttä. Hän ei ollut koskaan kovin itsenäinen siinä missä minä olin. Olisi helpottavaa jos kuulisin häneltä asioita joita itse olen alkanut tiedostaa ja saisin varmistuksen sille että kaikki tämä on tapahtunut. Ehkä emme keskustele koska hänen mielenterveytensä ei kestäisi sitä siinä missä esimerkiksi itse en nyt ole kykeneväinen parisuhteeseen koska se nostaisi liikaa sellaista pintaan mitä en ole valmis käsittelemään? Koen että nyt on ehkä väärä aika jutella veljelleni mutta joskus on aika kun voimme jakaa kokemuksiamme.

Itselläni on varsin hyvä olo nyt. Kaivelen mieltäni että mitä murheita minulla nyt on ja tuntuu kuin kaikki huolet hiljalleen sulaisivat pois. Ei oikeastaan mikään ole oikeasti huonosti. Alan olla huoleton kuin teinivuosina.

Tuossa tuli puhuttua ulkonäköpaineista vapun vietossa. Itse olin niistä mielestäni kokonaan vapautunut yksitoistavuotiaana. Olin siitä syystä vapautunut että olin menettänyt ulkonäköni kokonaan ja unohdin sen. Haluan saavuttaa taas tuon tilan. Se oli niin vapauttavaa. Ehkä huolehdin ulkonäöstäni edelleen mutta samanaikaisesti en ole ikään kuin kahlittuna siihen miltä näytän - näytin sitten hyvältä tai rumalta. Että voin olla vapautunut fyysisesti. Ja tietää että näytän itseltäni.

Tuntuu koko ajan niin väärältä ja pahalta että koko perhe (ja muita sukulaisia) kärsii. Mukaanlukien perheen koira. Haluaisin puuttua heti. Yritinkin, ei tuottanut tulosta. Olen vihainen itselleni. Haluaisin taas tavalliseen tapaani pelastaa kaikki mutta sen sijaan joudun katsoa vierestä kun muut kärsivät. Eniten tämä koiraparka ja veli surettavat. Vanhempia en osaa samalla tavalla ajatella uhreina kuin näitä kahta. Tein eläinsuojeluilmoituksen. Ilmeisesti siihen ei puututtu mitenkään. En varsinaisesti ole varma miten tämä koira voi mutta pentukuvassa erittäin pelokas ja kun nähnyt sitä pari kertaa niin vinkui ihan hirveästi ja oli ehkä vähän sekava (tai miten sitä kuvailisin). Ja tietysti veli jonka ongelmista äiti puhuu. Vanhempiani kohtaan olen vihainen. Välillä suren sitä miten hekin ovat rikki mutta nyt uudemman kerran ajatellen olen erittäin vihainen ja ankara heitä kohtaan. Puolella suvusta on jokin diagnoosi ja toisella puolella selvästi ongelmia muttei diagnoosia. Kaikki ovat kärsineet. Ja olen myötätuntoinen kaikkia heitä kohtaan, vaikka en voi mitenkään ajatella sallivani heidän tekojaan. En tiedä annanko anteeksi ainakaan vielä mutta olen ymmärtäväinen jopa pahimpia tyyppejä kohtaan.

Toistaiseksi annan anteeksi vain itselleni. Aloitan siitä. Olen varma että jotenkin annan myöhemmin anteeksi kaikille muillekin mutta vielä ei ole sen aika. Annan itselleni anteeksi sen mitä koin eli en ole katkeroitunut. Enkä syytä itseäni siitä mitä minulle tehtiin.