Luonto ja elämän ihme

Tänään on jotenkin varsin hyvä päivä. Ei epämääräistä tuskaa. Tuntuu vapaammalta. Että voin tehdä mitä vain kivaa. Keittelen tässä kahvia. Sen juotuani voisin mennä kävelylle luontoon. Ihana elämä. Tuossa totesin niistä kuvista joita siis näen kaikkialla välillä, esimerkiksi lattian kuvioissa, että ei minun tarvitse enää niitä tuijotella ja pelätä. Näen siis niissä kuvia traumoista, en saa takaumia jotka ovat pään sisällä vaan ne kuvat levittäytyvät ympärilläni kaikkialle. Ihana elämä... Saan olla vapaa. Ja tänään käveltyäni luonnossa olin hetken aikaa tilassa jossa olen täydellisen vapaa kaikista rajoitteista.

Lähdin siis kävelylle. Ihmettelin kaikkea ympärilläni, miten luonto, eläimet ja ihmiset sykkivät elämää. Kaikkialla levittäytyy suuri elämän ihme. Tunsin suunnatonta vapautta. Hymyillen itsekseni mietin että nyt olen tässä, lapsi leikkikentällä elämässä. Voin tietyllä tavalla tehdä aivan mitä haluan. Ihmettelin koko sitä elämän mahtia ja mietin että tältäkö Tollesta tuntui valaistumisen jälkeen?

Siinä kävellessä yhtäkkiä havahduin elämiseen. Ihmiset ovat todellisia, minä olen todellinen. Jalkapohjat tömähtelevät maahan kävellessä. Tällaisia ihania, toisille niin itsestään selviä, itselleni uusia aistimuksia. Tunsin niin hienon elämyksen siinä kävellessäni ja silti olen vakaa enkä purskahtele vuorotellen itkuun ja nauruun kuten yleensä kun koen huippuelämyksiä. Tämä oli erilaista. Suurta mutta vakaata, vailla vastakohtaa suurta. Ei sellaista mitä vaikkapa huumeet, huippuelämys vaihtuu aallonpohjaksi. Tämä oli pysyvä ja vakaa tunne. Hieno elämys.

Ihmettelen suuresti sitä miten oloni hiljalleen on muuttumassa paremmaksi mutta ei tule suuria aallonpohjia aallonharjojen jälkeen. Olo todella tuntuu muuttuvan ihan pysyväksi. Pysyvästi hyväksi. Eheys on mahdollista saavuttaa.