Tuskasta valoon

Olen tässä viime päivinä ollut aikalailla vailla erityisempiä ajatuksia. Psyyke on kuitenkin alitajuisesti tainnut työstää paljon. Olen vain ollut rennosti kotona ja katsellut My Little Ponyja ja käynyt kävelyllä luonnossa. Ihan hyvin on mennyt. Aikalailla tasaisesti eteenpäin, ikään kuin suoraa viivaa, välillä pieniä nousuja ylös, sitten taas tasaisesti eteenpäin. Ei siksakkia kuten vielä puolisen vuotta sittten oli, maniakausia ja masennuskausia ja romahduksia.

Viimeksi kärsin psykoosista puolisen vuotta sitten. Se on toistaiseksi viimeinen psykoosi ja laukesi varmaankin stressin ja pelon takia. Pelkäsin niin paljon ja olin henkisesti niin kuormittunut että menin psykoosiin. Ehkä ikään kuin kävin viimeisen psykoosin läpi minkä jälkeen oivalsin psykoottisuuteni mikä taas aiheutti pelkoa ja musertavan tunteen. Minulla oli positiivisia harhoja jotka oivalsin harhoiksi ja se oli masentavaa ja oli myöskin hyvin pelottavaa tajuta olevansa niin harhainen. Meni pari viikkoa kun pääsin yli siitä.

Kuvittelin tämän delfiinin jota haikalat jahtaa öisin ja että minua taas pahoinpidellään öisin ja että meillä on yhteys ja että nyt se kaikki on ohi, lyhyesti selitettynä. Mutta sen jälkeen en ole kärsinyt psykooseista. Hiljalleen osastolla sain turvallisuuden tunteen ja muutkin itsepintaiset harhat jossain määrin menivät ohitse ja loppuivat. 

Nyt noin puolen vuoden ajan on mennyt aika hyvin. Ei ole enää tullut romahduksia, kuten niitä nimitän. Välillä takaumia jotka kuitenkin menevät aika helposti ja nopeasti ohi. Pahimmillaan takaumat tuntuvat siltä että "kuolen hulluuteeni". Voisin kertoa vähän pahimmista hetkistä.

Olin noin yhdeksäntoistavuotias ja muuttanut ensimmäiseen omaan vuokra-asuntooni. En osannut öisin nukkua ollenkaan. Valvoin olohuoneessa kaksiossani ja katselin yön chattia, juontaja seuranani. Toisinaan taas valvoin ja katselin läppäriltä Simpsoneita. Muistan musertavan tuskan. Muistan kun vain makasin sängyssäni ja halusin painaa sen hetken mieleeni. Kärsin eksistentialistisesta tuskasta, kuten sitä nimitin, vaikka toisaalta se oli erilaista tuskaa. Musertavaa, kaikkialla ympärilläni olevaa henkistä tuskaa, pimeyttä ja valotonta kipuilua. Vaikeata pukea tunne sanoiksi. Silloin kun olin muuttanut omilleni, oli vaikeata olla omalla asunnolla öitä joten välillä nukuin vanhemmillani mutta en sitten sielläkään kunnolla saanut unta.

Niihin aikoihin paljon tuijottelin ikkunasta yöhön ja kävelin yökävelyillä. Yöt vietin valvoen ja miettien enkä nukkuen. Siitä on jo pitkä aika. Hymyilyttää että nyt nukun yöt. En enää tee sitä että tuijottelisin yöhön miettien, fiilistellen sitä yön mysteeristä tunnelmaa. En enää ole aikoihin ajatellut yön tunnelmaa. Yön tunnelma siis on jotakin minkä hyvin muistan ja josta aina nautin kovin. Tykkäsin kävellä yöllä ulkona sitä fiilistellen. Nykyään illalla menen vain sänkyyn ja nukahdan ja herään aamulla. En fiilistele öitä samoin enää.

No, lähti teksti vähän rönsyilemään. Jatkan siis siitä mitä olin kertomassa, tuskan hetkistä.

On ollut erittäin pitkä ajanjakso kun olen tosissani pelännyt. En enää muista näitä asioita joita pelkään mutta muistan kyllä valtavan pelon tunteen. Ja sen tunteen kanssa olen elänyt päälle kymmenen vuoden ajan. Vasta hiljattain puolisen vuotta sitten aloin pääsemään yli siitä. Nykyään pelko on jotakin minkä tiedän turhaksi mutta joka edelleen on läsnä päivittäin, livänä vain, kuitenkin. Se pelko on niin syvää että jumiudun kokonaan ja muserrun sen alle. Menetän toimintakykyni. En kerro siitä nyt tämän enempää.

Sen kerron että vuonna 2013 vaeltelin yöllä ulkona. Kuvittelin silloin kohtaavani kaikki pelkoni. Tein sitä tarkoituksella että altistan itseni vaaralle. Jälkeenpäin ajatellen se oli typerää. Fiilistelin silloin pimeyttä. Se oli sitä aikaa kun koin voimakasta kauhua joka oli kaikkialla läsnä. En koe sellaista suurta pimeyttä enää. Vuonna 2015 muistan koko vuoden olleen silkkaa kauhua mutta en sen enempää. Istua kyyhötin yöllä keittiössä ja pidin kriisipuhelinta auki. Toisin sanoen olen pelännyt niin paljon etten osaa sanoittaa. Olin myös välillä ensiavussa yötä tai pyrin osastohoitoon ihan vain turvaan. Se oli pelottavaa aikaa silloin. Olen niin kiitollinen että enää en joudu kokemaan tuollaista.

Nykyään pelko on erilaista. Koen sitä edelleen mutta vähenevissä määrin. Se on taustalla painostamassa mutta ei akuuttia. Tiedän sekä järjellä että intuitiolla että kaikki on nyt hyvin. Iloitsen enemmän. Ja se on tervettä iloa! Nautin  elämästä, enkä tarvitse mitään suurta enää, tavallinen arki riittää. En enää tavoittele täydellisyyttä, hyväksyn sen että välillä asiat ovat pielessä ja ärsyttää tai surettaa ja niin edelleen mutta ettei se paha juttu ole. Se on elämää. Ei elämän aina pidä täydellistä olla. Ei sellaista ole kuin täydellisyys. Paitsi täydellisesti epätäydellistä, ehkä. Riittävää ja juuri täydellistä virheineen, siis.