Koskettavaa avautua elämän ihmeelle

Viime päivinä  olen nukkunut syvempää unta kuin yleensä. Ei varsinaisesti virkistynyt olo mutta jotain sinne päin. Tuntuupa hyvältä herätä kun on nukkunut hyvin ja selvästi nukkunut palauttavaa unta.

Yhtenä iltana tässä kävin kaupassa. Ulkona oli hämärää ja mietin itsekseni että tämä tuntuu samalta kuin yökävelyt aikanaan silloin kun niitä harrastin. Kaupasta lähtiessä alkoi ahdistaa vähän ja siinä mietin että annan itseni kokea tämän tuskan enkä sitä torju. Alkoi puristaa rinnasta. Se sama rintakipu mistä kärsin päälle kymmenen vuotta sitten tauotta kun pelkäsin kauheasti ja yö oli niin musta. Koin taas sen mustuuden tunteen pitkästä aikaa. Menin kotiin ja laitoin lampun päälle, ostokset jääkaappiin ja asetuin mukavasti sängylle syömään ja katselemaan televisiota. Katselin siinä ikkunasta ulos. Siellä oli pimeää. Katselin kotiani, lampun pehmeää hohdetta, kauniita tavaroitani ja tunsin olevani turvassa täällä.

Tunsin että pimeys on ulkona ja sisällä sitä ei ole ja täällä on valoa ja olen turvassa pimeydeltä. Että muistot eivät pääse iholleni koskettamaan minua, ne ovat kuin lasin takana oleva pimeys. Näen ne mutta ne eivät satuta enää.

Olen tässä yrittänyt ymmärtää että en enää ole lapsuuskodissa. Uniakin näen joissa olen huoneessani siellä mutta samalla se on asuntoni. Herään helpotukseen että olen ihan vain kotona. Katselin ulko-ovea sisältä päin. Siinä on postiluukku, ovisilmä ja ovikello ja tietysti lukko. Eli se ei voi olla lapsuuskodin huoneen ovi, pyrin järkeilemään itselleni, kun en tätä kunnolla sisäistä vaikka toki tiedän.

Sitten olen nyt vain lähinnä löhöillyt ja katsellut elokuvia. Lainasin kirjastosta elokuvan Tulikärpästen hauta. Kuulemma sanotaan että se on maailman surullisin elokuva. En itse sanoisi että surullisin mutta hyvin koskettava ennemmin. Koskettavimmasta päästä. Siinä kuitenkin on niin paljon rakkautta ja myös jopa iloa kamalien olosuhteiden keskellä olevalla pojalla ja siskollansa. Varsinkin kun se on realistinen kuvaus sodasta toisin kuin Titanicin rakkaustarina tai Henkien kätkemän mielikuvituksekas maailma. Se saa itkemään julmuutta maailmassa ja sitä miksi ihminen koskaan tahtoo valtaa muiden ihmisten elämien kustannuksella. Miten kukaan voi elää hyvällä omallatunnolla sen kanssa että on aloittanut sodan ja aiheuttanut tuhansien ihmisten kuoleman ja loukkaantumisen, tuskan, tuhon ja kärsimyksen?

Tässä hetki sitten kävelin ulkona kun tein hengitysharjoituksia ja maadoituin niin paljon että ymmärsin että tämä tapahtuu ihan oikeasti. Maadoitun ja myös eheydyn, oikeasti. Tiesin sillä hetkellä että tulen todella menemään eteenpäin. Ja olen jo nyt tässä kuukauden, parin, sisään ottanut uudenlasia harppauksia eteenpäin. Minun ei tarvitse olla huolissani ettenkö tulisi vielä eheytymään paljon, tiedän nyt. Aistit avartuivat, miten puiden lehdet leijailevat ilmassa tanssien maahan, miten turvallinen olo tulee kun jalkapohjat tuntuvat maata vasten kävellessä ja miten hiljalleen oma keho ja ympäristö ovat konkreettisia ja olemassa.

Kestää varmasti vielä vuosia toipua mutta saan kuitenkin nauttia hitaasta matkasta kohti terveyttä, elämän ihmeestä joka alkaa vasta avautua minulle.

(Kuva tekoälyllä.)