Askelia eteenpäin

Aloitellut eilen rauhallisissa merkeissä uutta päivää. Televisiosta kuuluu ohjelma taustalla ja tein hengitysharjoituksia. Tunsin sohvan takamukseni alla ja jysähdin taas kehooni. Mitä ihmettä tapahtuu, mietin. Minä ihan oikeasti edistyn ja maadoitun lisää, se on mahdollista! Yhtäkkiä sänky oli konkreettisempi. Se kuin muuttui todelliseksi haamusta joka se oli.

Eilen onnistuin suurimmassa haasteessa koskaan; rentoutua ja olla tekemättä mitään! On ollut todella vaikeata vain päästää naruista irti ja lopettaa työskentely. Laitoin pelikoneen päälle ja yhdistin sen nettiin. Sitten laitoin musiikkia soimaan ja koko televisioruudulle näkymään kauniin maiseman. Kuuntelin sateen ääniä yhdistettynä pianomusiikkiin. Käperryin sänkyyn peiton alle ja huokaisin syvään. Tässä on ihana olla.

Katselin ympärilleni. Kotini on sievä kaikin puolin. Hymyilin. Päätin, että nyt olen tässä turvassa, että tämä peitto suojelee minua. Saan siis olla tässä makuulla eikä mitään pahaa tapahdu. Yritin todella pinnistellä että saisin kokemuksen turvallisuudesta ja kehollisuudesta. 

Sitten istuskelin sängynlaidalla ja höpöttelin itsekseni. Aloin kertaamaan läpi kaikkea perheenjäseniin liittyviä ajatuksia. Sanoin ääneen, tulkaa nyt, muistot, tahdon muistaa teidät! Olen valmis muistamaan teidät! Tulkaa nyt! Pinnistelin taas että saisin yhteyden alitajuntaan ja muistoihin siellä.

Kirjoittelin päiväkirjaan ajatuksenvirtaa. Kolmivuotias tuli esiin. Hän koki ettei hänelle tehdä pahaa enää. Tämä oli hyvin voimallinen tunne. Sen jälkeen kuusivuotias tajusi saman. Lopulta myös kolmetoistavuotias tajusi että hugailu-sekoilu on ohi eikä se enää toistu. (Hugailuksi sanoin sellaista leikkimistä jossa ilmensin pahoinvointiani ja esimerkiksi ilmeilin mielipuolisesti.) Hän oli hyvin helpottunut.

Oivalsin miksi olen pakkomielteinen kauneudesta, fyysisestä. Se johtuu energiasta, tunne-energiasta sisälläni. Koen sen saastuneen. Yhtäkkiä tunsin että sisälläni on paljon kauneutta ja ihanuutta. Kihertelin ilahtuneena.

Jännittävää! Improvisaatioryhmä alkaa ensi perjantaina. En malta odottaa. Toivottavasti siellä on kivaa ja saan siellä enemmän itsevarmuutta. Ja ehkä löydän uusia ystäviä. Kuvittelisi että teatteriharrastuksesta löytyy ekstroverttejä ihmisiä kuten minä. Kaipaan sellaisia elämääni.

On hieno olo. Mietiskelen miten sanoittaa tätä kaikkea. Olen ollut tässä viime aikoina positiivisemmilla mielin. Ei ole syytä huolehtia, ei pelätä. Kävelin eilen ulkona ja siellä tein hengitysharjoituksia, joista on tullut todella toimiva tapa, ja koin jalkani maata vasten. Mikä ihana tunne. Tuntui ettei täydy pelätä kun jalat koskettavat maata. 

Pohdin valaistumista ja sen määritelmää. Itse valaistumisesta puhuessa en sotkisi siihen Jumalaa tai mitään sellaista yliluonnollista. Kokisin pikemminkin valaistumisen olevan yksinkertaisesti paranemista. Oman varjon voittamista, kuten eräällä sivustolla kuvaillaan. Koen, että valaistuminen on sitä että purkaa dissosiaation tilan. Ehkä siihen liittyy myös jotakin mystistä, suurta rauhaa ja hurmosta, autuutta. Mutta kokisin sen ennen kaikkea tilana kun ongelmia ei enää ole. Niin yksinkertaista. Vaan toisaalta tie sinne on pitkä. Mutta kun siellä lopulta on, on se hyvin tavanomainen tila, vaan ei vaatimaton. Mutta en ole varma koska en ole valaistunut. Kunhan pohdin. 

Laitan tähän linkin sivustosta jossa mielestäni kerrotaan hyvin tällaisesta paranemisesta: Healing Eagle - Pois tuskasta 

Elämässä ei mikään muu ole pielessä kuin se että etsii jatkuvasti asioita jotka ovat pielessä.