Vain silmänräpäytys historiassa

Ihanaa etsiä omaa tyyliä, omaa itseä, olla enemmän kehossansa, ja niin edelleen. Minussa kuulemma näkyy muutosta tapahtuneen tässä vuoden, parin sisällä. Kuulemma suuntaan enemmän tulevaan kuin eläisin menneessä. Se on kyllä ihan totta. Hienoa, että muutkin näkevät muutoksen. Ajattelen nykyään aika vähän insestiä ja muuta roskaa. Silloin vain kun takauma tulee ja valtaa mielen, ajattelen niitä.

Mikä kaikki muu on muuttunut? En enää koe epämääräistä tuskaa. Olen enemmän, niin sanotusti, pinnalla. En ui syövereissä meressä, olen veden pinnalla. Olen 3D-todellisuudessa, tai miten sen nyt sanoittaisi. Tarkoitan siis 3D:llä maallista, fyysistä todellisuutta. Olen siis toisin sanoen enemmän läsnä ja dissosioin vähemmän.

Tuntuu ihanan simppelin yksinkertaiselta olla fyysisyydessä kiinni. Kaikki on helppoa. Ei mitään sen kummempia.

Alkuun, tässä noin kuukausi sitten, tuntui etten enää mene siksakkia ylös-alas vaan aloin kulkemaan pikemminkin hienoisen pieni askel kerrallaan tasaisesti ylöspäin. Nyt se ei ole sellaista, vaan tasainen viiva. Ei kuolleen tasainen, vaan tyynen, tasapainoisen tasainen, enemmänkin.

Tässä viimeinen kulunut kuukausi on ollut merkittävä. Olen voinut paremmin kuin vuosiin. Ja tämä prosessi etenee tasaisesti eteenpäin. Olen oivaltanut sellaisia uusia asioita joita en koskaan ole osannut ajatella. On omituista se miten matka vain jatkuu ja jatkuu. Ei ole mitään alkua ja loppua. Prosessi on ja on aina ollut. Se kulkee eteenpäin... aina äärettömyyteen.

Traumat ovat vain silmänräpäytys ajan virrassa. Kuin hetki. Yksi hetki. On niin paljon muuta. Laajempia kokonaisuuksia. Ei tarvitse antaa jonkin sellaisen määrittää koko loppuelämää.

Synnyin. Elinkö ennen sitä jossain olomuodossa? Olin vauva. Sekunnit venyivät tunneiksi ja aika menetti merkityksensä kun minua pahoinpideltiin. Yö yön jälkeen voin aina vain huonommin. Olin taapero. Helvettiä takana muutama vuosi. Tuntui kuin se olisi sata vuotta. Että tämä ei koskaan pääty. Olin lapsi, murrosikäinen, teini... Päivä päivältä voin aina vain huonommin ja olin lopulta tärähtänyt. Jotenkin lopulta kuitenkin olin edelleen elossa.

Vuosia käsittelin kaikkea, ongelma kerrallaan pois, ja kasvoin ihmisenä uudeksi. Nyt näen kokonaisuudet paremmin.

Yksi raiskaus joka kesti joitain kymmeniä minuutteja, tuntui siltä että yksi minuutti olisi tunti ja kymmenen minuuttia monta tuntia. Ja toisaalta jotenkin elin kaiken sen läpi ja olin lopulta aikuinen. Ja kun katson taaksepäin asioita, oli monta vuotta kestänyt vaihe vain vaihe sekin. Yksi vaihe on nyt tulossa päätökseen. Näen kokonaisuuden. Oli varhaislapsuus. Oli lapsuus. Oli murrosikä ja teiniajat. Alkoi se kausi kun aloin muistamaan lopulta kaiken. Siitä eteenpäin oli kymmenisen, päälle, vuotta kestänyt etsinnän vaihe. Lopulta sekin lyhyt aika, tästä perspektiivistä katsottuna. Ja nyt huomaan, että olen kokenut monia vuosia sellaista vaihetta että uppoan traumoihin syvään kiinni. Ja nyt on ehkä aika irrottautua siitä ja elää elämää. Elää vain. Pitää taas hauskaa, kuten joskus teininä pidin.

Eli kymmenen vuotta kestänyt intensiivisen työskentelyn vaihe sekin on vain yksi silmänräpäytys. Satoja vuosia tuntuneen varhaislapsuuden aika sekin meni ohitse lopulta ja oli vain välähdys. Parikymmentä vuotta kestänyt insesti oli vain hetkellinen vaihe. Ikävä kyllä moni menee tällaisesta sellaiseen kuntoon että antaa sen vaikuttaa koko loppuelämään. Ikävä kyllä siitä tulee ainut todellisuus minkä tietää. Ei sen tarvitsisi mennä niin. On mahdollista saada itsensä ylös sieltä.

Ehkä on elämää ennen syntymää, ennen kuin sikiönä kehittyy, ja kuoleman jälkeen. Jotenkin tunnen niin että se on näin mutta tiedä häntä. Ajan jatkumo. Parasta mitä voimme tehdä täällä kun elämme tässä kehossa, tässä maailmassa, on elää parasta mahdollista elämää kaikkia rakastaen. Kun on kokenut pahuuden läpikotaisin, ymmärtää ettei siinä ole mitään mieltä. Rakkaus on tärkeintä. Tai niin olen oppinut ajattelemaan, koska kaikki aina sanovat, miten rakkaus on tärkeintä maailmassa. Jos rakkaus ei ole tärkeintä niin mikä sitten? Sanoisin, tieto. Tai se itseäni kiehtoo eniten.

Mutta jos ajatellaan ongelmakohtia maailmassa niin rakkaus on todellakin tärkein. Että me olisimme tarpeeksi empaattisia kohtelemaan muita hyvin. Tarpeeksi anteliaita lahjoittamaan rahaa sinne missä sitä tarvitaan. Tarpeeksi oikeudenmukaisia puolustamaan sorrettuja. Tarpeeksi ymmärtäväisiä lohduttamaan niitä jotka lohtua tarvitsevat. Ja niin edelleen.

Maailmassa ei olisi nälänhätää kun kaikki joilla rahaa on, lahjoittaisivat sitä sinne missä sitä ei ole. Johtajat valittaisiin huolella ja sellaisia jotka tahtovat rauhaa, ei sotia. Ihmisten täytyisi havahtua, että näin ei voi jatkua. Me tuhoamme kaiken ahneudessamme ja ilkeydessämme. Tässä ei ole mitään mieltä.

Voin kertoa pahuudesta kaiken. Olen kokenut sen omakohtaisesti.

Siksi varmaankin sanotaan että rakkaus on tärkein koska se on kai se mikä meidät lopulta pelastaa. Että me osattaisiin rakastaa muita ja myös itseämme enemmän. Silloin kun rakastamme jotakuta tai jotain, emme tahdo sille mitään pahaa. Haluamme kaikkea hyvää, parasta mahdollista. Hyvät vanhemmat ovat tällaisia. Mutta sen rakkauden ei tarvitse olla vain vanhemman rakkautta lapseen. Pyyteetöntä rakkautta voi kokea muihinkin, ihmisiin, eläimiin, kasveihin, luontoon, planeettaamme, ihan kaikkeen. Itse olen alkanut elää tällaisessa rakkaudessa ja voin sanoa vain että tämä on kaunista.

Tieto taas on jotain mikä meitä kehittää lajina älyllisesti pidemmälle. Minua on alkanut tämä todella kiinnostamaan rakkauden oppiläksyjen jälkeen.

Mitenköhän ihmislaji voi vielä kehittyä pidemmälle? Kuinka pitkään me täällä olemme ja kehitymme? Hmm!